Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär 1968, WSOY

27-05-2014 18;55;58_Kuvanveistäjän tytär

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kirjan takakannen kuvaus teoksesta:

”Tämän lapsuudesta kertovan kirjan ”oikeita” henkilöitä ovat ukki ja mummi, isä, äiti, Anna, Jeremiah ja täti jolla on idea tai Poju jolla aina on nuha. Mutta yhtä oikea on Jumala joka asuu kivikkopuutarhan takana. Tai pimeys joka saapuu, kun iso harmaa olento hämärän tullen ryömii sataman yli, hapuilee pitkin käsivarsin Katajanokkaa ja ojentaa sormensa kohti venäläistä kirkkoa.

Todellista on takkatuli ateljeessa ja äidin verkkainen lempeä ääni lämpimässä pimeydessä. Todellista on turvallisuus. Mutta totta on myös että »ihmisiä saa helposti rikki, niitä voi murskata, repiä kahtia, sahata kappaleiksi. Siksi on tärkeää että löytää ajoissa piilopaikan.»

Tove Jansson kietoo lukijan pikkusormensa ympäri näissä ”muistelmissa”, joiden miljöönä on milloin isän, kuvanveistäjä Viktor Janssonin, ateljee 20-luvun Katajanokalla, milloin kesäinen Pellinki, meren lahdet ja poukamat. Tässä kirjassa lomittuvat lapsen arkipäivän tyyni realismi, idylli ja satu, jota rohkea mielikuvitus kuohuttaa — ja ymmärrämme, mistä muumipeikot ovat peräisin.”

Kirjan sisällöstä:

Ensimmäisen kertomuksen nimi on Kultainen vasikka ja se kuvaa Janssonin äidin perhettä. Perhe on uskonnollinen, kuten hovisaarnaajan perheelle sopiikin. Heti alussa Tove Jansson kuvaa lapsen tapaan raamatuullisin sanoin isoisäänsä:

”Minun ukkini on pappi ja saarnasi kuninkaalle. Kerran ennen kuin ukin lapset ja lastenlapset ja lastenlastenlapset täyttivät maan, hän tuli pitkälle vihreälle niitylle joka oli metsän ja vuorten reunustama niin että se muistutti paratiisin laaksoa. Vain toisesta päästä niitty oli avoin ja siinä oli merenlahti jossa jälkeläisten sopi uida.

Silloin ukki ajatteli: tässä minä rupean asumaan ja lisääntymään, sillä tämä on totisesti Kaanaan maa.”

Tove ryhtyy rakentamaan puutarhan kuusimajaan kultaista vasikkaa ajatellen, että se on pakanallinen paikka ja ympyrä on eduksi veistokselle. Hän näki suurta vaivaa vasikan rakentamisessa ja alkoi ajatella enemmän kultavasikkaansa kuin Jumalaa. Lopuksi hän kokosi risuja polttouhriksi. Siinä vaiheessa pelko alkoi karmia ja iltavalossa vasikka näytti oikealta. Mummu kulki ohi, vilkaisi rakennelmaa ja arveli herttaisesti, että Tove oli tehnyt pienen karitsan. ” Mummu ei edes huomannut, että se oli vasikka! Karitsa, voi kauhistuksen kanahäkki! Se ei ollut karitsan näköinen vähän vähääkään, ei sinnepäinkään” Tuleva taiteilija koki ensimmäisen tappionsa, jonka hän kyllä kohta pystyi kääntämään voitokseen.

”Juhlimisista kertoo kuvanveistäjä Viktor Janssonin tavasta tuoda kavereitaan salonkiinsa juhlimaan. Tove rakasti isän juhlimisia, vaikka ne saattoivat kestää monta yötä. Hän katseli parveltaan juhlijoita, jotka soittavat tai kulkevat ympäriinsä. Joskus joku nukahtaa, koska juhliminen väsyttää kovasti. Tovesta kauneinta on pöytä ja kokonaisuus on tärkeä. Miesten ja naisten erilaisuutta pieni Tove pohtii näin:

”Kaikki miehet juhlivat ja ovat kavereita, toinen ei koskaan jätä toista pulaan. Kaveri voi sanoa kauheita asioita, mutta seuraavana päivänä se on unohdettu. Kaveri ei anna anteeksi, hän vain unohtaa, nainen antaa anteeksi kaiken mutta ei unohda ikinä. Niin se on. Siksi naiset eivät saa juhlia. Anteeksisaaminen on hyvin kiusallista.”

Koko tarina on täynnä herkullisia yksityiskohtia asioista, joita tarkkailija on painanut mieleensä.

Toven novelli ”Jäävuori” on selvästi vaikuttanut Muumi-tarinoihin. Sitä kuvataan teoksessa värien kautta. Tove odottaa, että meressä kelluva jäävuori ehtii kodin kesäpaikan rantaan ja kun se vihdoin viimein ilmestyy, hän lähtee tutkimaan sitä tarkemmin ja pudottaa vahingossa taskulamppunsa sen sisään. Jäävuori kääntyy taas merelle ja loistaa merenselällä kuin vihreä majakka.

Lämpimin tarinoista on ”Joulu”. Se kuvaa perheen joulunviettoa, kaupungin komeimman kuusen hakemista satamasta, ateljeen varustamista jouluasuun ja joulukuvaelman rakentamista. Kerran tapahtui niin, että Poppolino, isän lemmikkiapina, söi suuhunsa vahasta tehdyn Jeesuksen, mutta äiti korjasi pian vahingon tekemällä uuden. Äiti toimi myös Luciana, koska on ruotsalainen. Isällä on kestämistä joulutouhuissa ja hän saa ottaa välillä huikat rauhoittuakseen.

Tove kuvaa joulun tuoksuja, joka puolelta kuuluvaa rapinaa ja kynttilöiden sytyttämistä ja tulipalojen sammuttamista.

”Milloinkaan ei ole niin rauhallista kuin heti joulun mentyä, silloin on saanut kaiken anteeksi ja voi taas muuttua tavalliseksi.”

Lumi on kertomus siitä, miten lumi saartaa talon, jonka lapsen äiti (Ham) on vuokrannut työskentelyään varten, jossa on monia huoneita ja ullakko. Mielikuvitusrikas lapsi (Tove) kokee  talon ominaislaadun syvästi, leikkii omia leikkejään ja pyrkii olemaan häiritsemästä äitään. Ullakolta on hyvä seurata, kun alkaa sataa lunta. Sitä sataa ja sataa ja lopulta se peittää koko talon. Lapsen mielestä talo on kallistunut, lumi on muuttanut mittasuhteet. Hän ajattelee: ”Maailma on kaatunut kyljelleen, se kallistui hiljakseen, vähän matkaa joka päivä.” Äiti ja lapsi asuvat vielä talossa pari päivää:

”Kumpikin kulki yöpaitasillaan eikä tehnyt mitään. Äiti ei piirtänyt. Me olimme karhuja, meillä oli havunneulasia mahassa… Joskus me vähän murahtelimme. Vaarallinen maailma sai jäädä oman onnensa nojaan, se oli kuollut, se oli pudonnut avaruuteen. Vain äiti ja minä olimme jäljellä.”

Lapsi on vihainen miehille, jotka lapioivat lumen ikkunoiden ja ovien edestä ja lumottu maailma särkyy, täytyy lähteä kotiin.

Lapsena koettuja tapahtumia, vaikutelmia ja haaveitaan Tove Jansson käyttää Muumi-kirjojensa aiheina jalostaen ne jännittäviksi kertomuksiksi. Tässä teoksessa on yhteensä 19 novellia, joissa kaikissa Tove Jansson kirjoittaa lapsen näkökulmasta hyvin aidosti. Suuri osa kertomuksista on omakohtaisia ja ikäänkuin pikkuvanhan lapsen kirjoittamia kaikkine totuuksineen. Kirjan kansi kuvaa hyvin ympäristöä, jossa hän kasvoi: pieni tyttö valkoisten veistosten keskellä.

Oma lukukokemus

Pidin tästä pienestä kirjasta hyvin paljon. Sitä on miellyttävää lukea ja Janssonin tapa kuvata lapsen ajatusmaailmaa ja havaintoja onhurmaavan todellinen. Yritän hankkia kirjan itselleni vaikka jostakin antikvariaatista, koska halua nauttia novelleista myöhemminkin.

Lähde:

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär, WSOY 1968, ISBN 951-0-01025-9, Kolmas painos Porvoo 1980

 

Tuula Karjalainen: Tove Jansson Tee työtä ja rakasta 2013

Tuula Karjalainen: Tove Janssonin elämäkerta Tee työtä ja rakasta

Tuula Karjalainen: Tove Janssonin elämäkerta Tee työtä ja rakasta

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

         Kirjan takakannen teksti:

”Tove Jansson (1914—2001) on Suomen tunnetuimpia taiteilijoita, ja hänen kirjojaan on käännetty tällä hetkellä jo yli neljällekymmenelle kielelle. Jansson oli  kuvataitelija, kirjailija, kuvittaja, käsikirjoittaja, laulujen sanoittaja ja miltei mitä vain.

 

Tuula Karjalaisen kirjoittama uutuuselämäkerta asettaa Tove Janssonin pitkän, värikkään ja tuotteliaan elämän osaksi 1900- luvun historiaa ja osoittaa, miten Janssonin elämä ja taide nivoutuvat tiiviisti toisiinsa ja miten esimerkiksi Muumilaakso ja sen asukkaat syntyivät toisen maailmansodan aikoihin, jolloin kirjailijan itsensä oli paettava julmaa aikaa mielikuvitukseensa, jonnekin lempeämpään maailmaan.

Ihmisenä Tove Jansson vaikutti aikansa arvoihin ja asenteisiin, muutokseen – ei koskaan vallankumouksellisena lipunkantajana, vaan hiljaisena mutta tinkimättömänä omien valintojensa mukaan eläjänä, esimerkkinä. Hänen syntymästään tulee vuonna 2014 kuluneeksi sata vuotta,ja keväällä 2014 avautuu Ateneumissa Tuula Karjalaisen kuratoima Tove Janssonin näyttely.”

 

Teoksen sisällöstä

Perheestä

Tove Janssonin lapsuus ja nuoruus antoi hänelle runsain mitoin aineksia sekä maalauksiin, Muumitarinoihin, että piirroksiin. Tovella oli erityisen lämmin suhde äitiinsä Signe ”Ham” Hammarsteniin, jonka kodissa Ruotsin hovisaarnaajan perheessäTove oli välillä pitkiäkin aikoja. Isä oli tunnettu kuvanveistäjä Viktor Jansson ja äiti suunnitteli Suomen setelipainossa seteleitä ja obligaatioita, piirsi kirjankansia ja pilapiirroksia sen ajan aikakauslehtiin. Hän piirsi vuosien 1929–1962 välillä 173 postimerkkiä, joiden yhteinen painosmäärä nousi kuuteen miljardiin. Molemmat vanhemmat olivat taiteilijoita.

Lähde: Wikipedia

Perhe asui ja työskenteli Viktor Janssonin ateljeessa. Isä eli sen ajan taitelijaelämää, ateljeessa pidettiin juhlia herrojen kesken, Tove seurasi niitä kiinnostuneena nukkumaparveltaan. Äiti oli taitelijantyönsä ohella se, joka pyöritti perheen arkea.

Opiskelua ja ystäviä

Tove tutustui opiskeluaikoinaan sen ajan tunnetuimpiin taideopettajiin ja tuleviin taiteilijoihin. Sam Vanni oli Tovelle sekä opettaja että miesystävä. Tapio Tapiovaaran kanssa oli Tovella oli varsin myrskyisä suhde. Hän ei voinut ymmärtää Tapiovaaran ailahtelevaa luonnetta ja suhde päättyikin sodan jälkeen ja muuttui ystävyydeksi.

Monet naistaiteilijat ovat maalanneet paljon omakuviaan. Tove Janssonin omakuvissa näkyy korostetusti hänen ikänsä ja myös vaatetus on tärkeä. Oman perheensä hän maalasi 1942 ja siinä on nähty hyvin monenlaisia merkityksiä ja symboliikkaa, jota siinä ei välttämättä edes ole.

Tove Janssonilla oli jo noihin aikoihin ajoittaisia masennuskausia, jolloin halu maalata katosi. Tähän toi piristystä uusi ateljee, jonka hän sai vuokrata Hjalmar Hagelstamilta ja jossa aiemmin oli toiminut Vapaa taidekoulu. Tästä ateljeestaan Tove ei koskaan luopunut.

Sota aika ja ja sen jälkeinen aika, freskomaalari

Tove tutustui Atos Wirtaseen jo ennen sotia. Heillä oli paljon yhteisiä ystäviä sen kautta, että Tove piirsi varsin kantaaottavia pilapiirroksia Garmiin, johon myös Wirtanen kirjoitti. Heidän välilleen syntyi suhde, joka oli vaihteleva luonteeltaan eri aikoina. Tove olisi halunnut mennä naimisiinkin, mutta Atos kosi liian myöhään; Tove oli jo tavannut Vivica Bandlerin  ja maalasi hänet esim. Helsingin kaupungintalon freskojen keskeiseksi henkilöksi. Tuohon aikaan Jansson maalasi paljon freskoja, mm. Teuvan alttaritaulun ja satukuvia moneen Helsingin kaupungin kiinteistöön.

Muumien synty

Muumilaakson hahmoja oli jo syntynyt. Em. freskossa Tove istuu etummaisena ja hänen pöydässään on pieni muumihahmo. Muumimaailma on sodan aikaisen ahdistuksen vastapaino. Tähän maailmaan hän voi sijoittaa sekä osia omasta perheestään että lapsuuden aikaisista tapahtumista. Muumien suosio yllätti Toven. Kun Associated Newspapers -lehtikonserni halusi Tovelta muumiaiheisen sarjakuvan eli kuusi sarjakuvaa viikossa, Tove hyväksyi sopimuksen seitsemäksi vuodeksi. Sopimusaikana hänellä ei ollut taloudellisia huolia, mutta aikaa maalaamiseen ei jäänyt, niinkuin hän oli kuvitellut. Hän on lähettänyt mm. ystävälleen piirroksen, jossa itse uhkaa muumihahmoja lihanuijalla.

Taikatalvi

1950-luvulla Tove oli täystyöllistetty, mutta yksinäinen. Hänellä oli paljon ystäviä ja oma perheensä, mutta ei pysyvää elämänkumppania. Pariisissa hän oli sattumalta tavannut Tuulikki Pietilän ja sieltä palattua alkoi rakkaus, joka oli elämänmittainen, kesti lähes puoli vuosisataa. Kirjaan Taikatalvi ilmestyy uusi hahmo Tuutikki, joka on älykäs ja realistinen. Tuutikki on aina järkevä ja kertoo Muumipeikolle elämästään:”Kaikki on hyvin epävarmaa ja juuri se tekee minut levolliseksi.” Tuulikki Pietilä oli se tasapainottaja ja kumppani, jota Tove oli etsinyt.

Muumit valloittavat

Muumikirjoista tuli ihailtuja ja suosittuja niihin sisältyvän viisauden ja omitakeisen filosofian vuoksi. Merkillistä on, että ne käännettiin suomeksi vasta kymmenien vuosien kuluttua. Ensimmäinen Muumit ja suuri tuhotulva on julkastu ruotsiksi 1945 ja suomeksi 1991! Ja muiden kirjojen kohtalo on ollut aivan samalainen. Mm. teos Vaarallinen matka vuodelta 1977 on suomennettu 1996.

Tove Jansson oli hyvin ahkera sekä piirtäjänä, kirjoittajana että maalarina. Hän palasi taidemaalariksi 1960-luvulla, jolloin hänellä oli useita näyttelyitä Helsingissä. Arvostelut olivat kohtuulliset, mutta tuntui siltä, ettei hän ollut löytänyt uudestaan tyyliään maalarina kaikkien uusien virtausten keskellä. Näin ollen hän jatkoikin edelleen kuvitustöitään ja myös muumien luomista. Erityisesti ruotsalaiset arvostivat häntä ja tilasivat häneltä paljon muutakin kuin muumeja.

Kirjoittaminen

Näkymätön lapsi – novelleja lapsille poikkeaa muista muumikirjoista, koska se ei ole yhäjaksoinen tarina, vaan erillisiä novelleja. Sen jälkeen ilmestyivät vielä Muumipappa ja meri sekä Muumilaakson marraskuu.Tässä vaiheessa Tove alkoi kirjoittaa aikuisille mm. Kuvanveistäjän tytär -kirjassa on paljon omaelämäkerrallista aineistoa, vaikka se onkin kaunokirjallinen tuote. Tämä lisäksi ilmestyivät novellikokoelmat Kuuntelija, Kesäkirja, Aurinkokaupunki, Nukkekaappi ja muita kertomuksia, Kunniallinen petkuttaja, Kevyt kantamus, Reilua peliä sekä Seuraleikki. Teokseen Viesti on koottu novelleja edellisistä ja lisäksi siinä on ennen julkaisemattomia tekstejä. Yhdessä Tuulikki Pietilän kanssa Jansson on julkaissut kirjan Haru, eräs saari.

Pariisissa

Pariisi oli Tovelle ja Tuulikille tärkeä kaupunki, jossa Tove löysi uudelleen maalaamisen ilon. Hän maalasi Tuulikin graafikkona voimakkain värein ja vapautuneesti. Samaa tyyliä on  myös ns. ”Ruma omakuva”, joka on nimenomaan maalauksellinen eikä siinä ole jälkeäkään alkukauden koristeellisuudesta, josta häntä oli moitittu.

Muut työt

Kuusikymmenluvulla alkoi Toven kohdalla aikaa vievä teatterin tekeminen, elokuva-, televisio ja radiotoiminta. Silloin vastuu sarjakuvista jäi hänen veljelleen Lasselle, joka opetteli piirtämään hahmot samalla herkällä viivalla, jota Tove oli käyttänyt. Näin Tovelle jäi aikaa hoitaa itse ihailijapostiinsa. Hän sai kokea, että lapset pitivät häntä sankarinaan, jolla on mahdollisuus vaikuttaa ihan kaikkeen. Viesti -novellikokoelmassa on esimerkki japanilaisen ihailijan kanssa käydystä kiirjeenvaihdosta. Japanissa oltiin erityisen innostuneita muumiperheestä. Tovea ihailtiin v. 1990 Japanissa kuin Hollywood -tähteä.

Haaveet taiteilijasiirtokunnista ja saaret

Tove haaveksi 1940 -luvulla ostavansa asuntolaivan tai perustavansa taiteilijasiirtokunnan Marokkoon, mutta kumpikaan ei toteutunut. Veljensä Lassen kanssa hän halusi lähteä pakoon Tongalle kaikkea surua ja yksinäisyyttä. Paha kyllä, Tongan valtio ei halunnut heitä.

Pellinki saarineen oli Tovelle maailman rakkain paikka. Hän yritti mm. saada itselleen Kummelskärin majakkasaaren, josta oli haaveillut jo pikkutyttönä. Se ei onnistunut, mutta veljensä kanssa hän alkoi rakentaa taloa Bredskäriin. Sinne alkoi kuitenkin tulvia  Tovesta kiinnostunutta väkeä, joten hän vuokrasi etäämmältä Klovharun, johon rakennettin pieni talo Toven ja Tuulikin käyttöön. Siitä tuli molemmille pitkäaikainen asuinpaikka.

Muumitalon rakentaminen

Rakentaminen oli aina ollut Tovelle hyvin tärkeätä. Myös Tuulikki oli kätevä käsistään. Aivan sattumalta oli lääkäri Pentti Eistola rakentanut kookkaan muumitalon, joka synnytti vuosia kestäneen ystävyyden näiden kolmen kesken. Sitä seurasi vielä isomman talon rakentaminen kaikkine yksityiskohtineen, muumihahmoineen ja varusteineen. Sen rakentamista kuvaa kirja Outo vieras muumitalossa, joka ilmestyi v. 1980.

Lähtö saarelta ja muita hyvästijättöjä

Kaukaisella saarella ei voi asua, jos on vanha ja voimat alkavat ehtyä. Niinpä Tove ja Tuulikki päättivät lähteä saarelta, kun kaikki oli vielä melko hyvin. He lahjoittuivat saaren Pellingin kotiseutuyhdistykselle. Saaresta on syntynyt kirja Haru, jonka kuvat ovat Tuulikin ja teksti Toven, Tovella kun oli vihot täynnä saaren tapahtumia ja historiaa.

Tovelta kysyttiin kerran, miten hän olisi elänyt elämänsä, jos saisi nykyisten kokemusten valossa sen uudelleen valita. Tove olisi valinnut toisin, mutta ei kertonut miten hän olisi elämänsä tuolloin elänyt.

Oma lukukokemus

Tuula Karjalaisen teos on sisällöltään rusas ja mielenkiintoinen luotaus Tove Janssonin elämään. Kuvaukset hänen yksityiselämästään olivat minulle uutta, koska tiesin ainoastaan Tuulikki Pietilän hänen kumppanikseen. Elämäkerran myötä kiinnostuin erityisesti Tovesta kirjailijana, koska hän on ollut tunnettu erityisesti Muumimaailman luojana. Olenkin nyt lukenut sekä Viesti -novellikokelman että Kuvanveistäjän tytär -teoksen ja etsiskelen luettavakseni myös muita.

Tuula Karjalaisen tekstii on tarkkaa ja lähdeviittauksin varustettua, joten voi olla varma, että se perustuu faktatietohin. Sitä ei voi lukea ohimennen, vaan aina välillä on palattava takaisin ja tarkistettava muistikuviaan. Toisinaan kirjoittaja harrastaa liikaa toistoa, silloin lievä ärsytys käy mielessä, mutta ymmärrettävästi hän haluaa toistamalla korostaa määrättyjä asioita.

Kiitos Tuula Karjalaiselle teoksesta!

Suositus:

Suosittelen Tuula Karjalaisen teosta Tove Jansson Tee työtä ja rakasta kaikille taiteesta, kirjallisuudesta ja myös muumeista kiinostuneille.

 

 

 

 

 

 

 

 

Tove Jansson: VIESTI, valitut novellit 1971-1997

Tove Jansson Valitut novellit 1971-1997

Tove Jansson
Valitut novellit 1971-1997

Teos on WSOY: kustantama v. 1999.

Suomentajat KyllikkiHärkäpää, Kristiina Kivivuori, Eila Pennanen,Oili Suominen ja Päiviö Taubert.

Perustiedot

Tove Jansson on valinnut kokoelmaan novelleja teoksistaan Nukkekaappi,Kevyt kantamus, Reilua peliä ja Seuraleikki. Tämän lisäksi kirjassa on kahdeksan ennen juklaisematonta novellia. Viesti-kokoelmassa kertomukset eivät ole kronologisessa järjestyksessä, mikä tuo uuden, jännittävän elementin mukaan kokoelmaan.

Novellien sisällöstä

Ensimmäinen uusi novelli on nimeltään ”Rakkaat enoni” ja siitä saa hyvän käsityksen ruotsalaisen hovisaarnaajan isosta perheestä, josta Toven äiti on lähtöisin. Väkisinkin tulee mieleen Bergmanin ohjaama ”Fanny ja Aleksander”, sillä samalla tavalla erilaisia ovat myös Signe ”Ham” Hammarstenin veljet. Tyttäret meinivät naimisiin, Elsa papin kanssa mMuuttaen Saksaan ja Signe kuvanveistäjän Viktor janssonin kanssa.Torsten, Einar, Olov ja Harald elivät edelleen Tukholmassa. Einar opiskeli pisimmälle ja hänestä tuli lääketieteen professori. Hänen luonaan Tove asui nuorena pitkäänkin. Torsten eno taas oli ainutlaatuinen persoona, hänessä oli suurta seikkailijaa ja jo nuorena oli selvää, että hänestä tulisi vuori-insinööri. Hän nimittäin räjäytteli milloin mitäkin.

Olov-enosta tuli biologian lehtori, joka oli kerännyt hyönteisiä koko elämänsä ajan. Aikuisena hänellä oli talossaan iso kellarityöhuone, jossa hän veisteli venettä tai pieniä eläimiä. Hän oli ateisti, joka eräänä jouluna veisti myös pyhän perheen! Harald oli Toven enoista kuuluisin, matematiikan lehtori, joka oli samalla suurpurjehtija, lasketteilja ja vuorikiipeilijä.

Novelli ”Päättäjäispäivä” on hieno ajankuvaus ja riemullinen kertomus Ateneumin päättäjäisistä. Siinä esiintyy monta tulevaa tunnettua taiteilijaa mm. Eva Cederström, Tapio Tapiovaara, Matti Petäja ym. Lopuksi Tove vaeltaa kotiin läpi kaupungin.

”Minusta on niin kummallista tuo mitä puhutaan, että on niin vaikeaa olla onnellinen.”

”Sarjakuvapiirtäjä” on kertomus piirtäjästä, joka saa pitkän sopimuksen lehteen ja sen myötä oman huoneen lehtitalossa. Osoittautuu, että se on edellisen piirtäjän huone, sieltä löytyy hänelle kuulunutta pikkutavaraa. Uusi piirtäjä kiinnostuu edeltäjänsä kohtalosta, mutta hänelle vastataan vain – hän väsyi. Piirtäjä haluaa kuitenkin itsepintaisesti päästä tapaamaan edeltäjäänsä ja siinä onnistuukin. Selitys kuului:

”Niiden silmistä se johtui, sanoi Allington kääntymättä. Niiden sarjakuvasilmistä. Samat idioottimaiset pyöreät silmät koko ajan. Hämmästys, pelko, ihastus ja niin edelleen, eihän tarvitse muuta kuin siirtää pupillia ja hiukan kulmakarvaa, ja ihmiset luulevat sitä taidoksi, ajatella että saa esiin niin paljon niin vähällä.”

Novellissa tulee esiin Tove Janssonin omat kokemukset sidonnaisuudesta lehtitaloon, jota käsitellään hänen elämäkerrassaan. Aiheesta on tehty myös elokuva, jonka nimeä en muista, mutta sen yhteyttä Tove Janssoniin en tiedä.

Saarelle sijoittuu novelli ”Orava”. Siinä kuvataan saarella yksin asuvaa kirjailijaa  ja hänen suhdettaan sinne ajautuneeseen oravaan. Tarinalla on ilmeisesti vastine todellisuudessa, koska siitä puhutaan muuallakin Tove Janssonin tuotannossa.

”Eräänä tuulettomana päivänä marraskuussa vähän ennen auringonnousua hän näki venerannassa oravan. Se istui liikkumatta lähellä vettä, hämärässä sitä tuskin edes näkyi, mutta hän tiesi, että se oli elävä orava eikä hän ollut pitkään aikaan nähnyt mitään elävää. Lokkeja ei oteta lukuun, ne ovat aina menossa pois, ne ovat kuin tuuli aalloilla ja ruohon yllä.”

Otteesta näkyy Janssonin kuvaileva ote aiheeseensa. Novelli oravasta on siitä todella oivallinen esimerkki. Orava on aluksi kovin itsenäinen, mutta vähitellen suostuu syömään kallioisella saarella päivittäin tarjotun ruokansa ja muuten elelee omillaan. Kirjailija miettii oravaa ja painiskelee tekstinä kanssa. Lopulta orava lähtee – se on hypännyt veneeseen, joka on päässyt irti, istuu perätuhdolla ja tuijottaa. Se on lähtenyt peruuttamattomasti.

”Ulkona oli alkanut sataa lunta. Sitä tuli tiheään ja rauhallisesti, talvi oli tullut. Hän lisäsi puita pesään ja kiersi lampunliekin isommaklsi. Sitten hän meni keittiön pöydän ääreen istumaanja alkoi kirjoittaa, hyvin nopeasti: Eräänä tuulettomana päivänä marraskuussa, vähän ennen auringonnousua, hän näki venerannassa ihmisen…”

Vaikka kokoelmassa on muitakin kiehtovia novelleja, mieltäni askarruttamaan jäi erityisesti tämä kertomus oravasta.

Herkullinen ”Taidetta luonnossa” on ilmiselvästi kirjoitettu Aimo Tukiaisen ateljeen ympärille kehittyneen kesänäyttely Purnun innoittama. Päähenkilönä on näyttelyn vartija ja   kesänäyttelyn luonnetta kuvataan osuvasti.

”Joka päivä vartija aukaisi porttien salvat ja ihmiset virtasivat sisään kauniille alueelle, heitä tuli autoilla ja busseilla kaikkialta sisämaasta ja jopa pääkaupungistakin, heillä oli lapsia mukanaan ja he olivat huviretkellä, he uivat lumpeiden seassa ja joivat kahvia ja kuljeksivat koivujen alla, lapset keinuivat ja heitä valokuvattiin ison pronssihevosen  selässä ja yhä useammat ja useammat ihmiset halusivat nähdä Taidetta luonnossa.”

Novelli kertoo pariskunnasta, joka jää vahingossa alueelle portin sulkeuduttua ja heidän taulukaupoistaan Vartija kuuntelee heidän nahisteluaan siitä, mita taulu esittää ja keksii sitten asiaan hyvän ratkaisun. Pariskunta lähtee ja vartija on saanut ajateltavaa.

Hän meni ja asettui pitkäkseen saunakamariin, missä oli neljä tyhjää seinää. Oli hauska katsella niitä ilman vanhoja toistuvia ajatuksia joihin oli tottunut.

Tove Janssonin kieli on värikästä ja soljuu kauniisti. Monien novellien taustalla on tunnistettavissa kirjoittajan omia kokemuksia, jotka hän on toisinaan hyvin lämpimästi, toisinaan ironisesti muokannut novellin muotoon.Hän olisi menestynyt myös pelkästään kirjailijana, sillä hänelle on kertynyt valtavasti aineistoa sekä lapsuuden kodistaan että myöhemmistä elämänvaiheistaan. Mutta hän piti itseään ensisijaisesti maalarina ja oli välillä kovin ahdistunut aina vain paisuvan Muumituotannon takia. Kirjat olivat hänelle tapa kertoa kokemuksistaan kuvien lisäksi myös sanallisessa muodossa.

Tove Jansson ei ole kirjailijana niin arvostettu kuin mitä hän ansaitsisi.

Suositus:

Suosittelen Viesti-novellikokoelmaa ehdottomasti kaikille novellien ystäville.

Lähteet: Tove Jansson, Viesti novellikokelma 1999.                                                          Tuula Karjalainen, Tove Janssonin elämäkerta Tee työtä ja rakasta 2013

 

 

 

Henrika Ringbom: Sonjan kertomus

Henrika Ringbom: Sonjan kertomus

Henrika Ringbom: Sonjan kertomus

Kirjailija: Henrika Ringbom

Teos Sonjan kertomus

Suomentaja: Liisa Ryömä

Päällys: Hannele Kajander

Kuva: Tiibettiläinen thangka kirjasta Kaukomaiden taidetta toim. L. Hájek

Kustantaja: Tammi 2005

 

 

Takakannen esittelyssä kerrotaan mm:

”Sonjan kertomus nivoutuu kahden naisen, Sonjan ja Maaritin, välisen koko yön kestävän keskustelun ympärille. Naiset käyvät läpi piinaavia ja ahdistavia menneisyyden tapahtumia. Vaikka naisilla on menneiden asioiden kulusta ratkaisevia erimielisyyksiä ja eriäviä muistikuvia, heitä sitoo yhteen voimakas ja lähes selittämätön  riippuvuussuhde ja kiitollisuudenvelka.

Maaritin menneisyydessä kummittelee kaksi ruumista, joiden kanssa hänellä on jotakin tekemistä. Mitä tapahtui vaikeasti vammautuneelle Jesperille ja häntä hoitaneelle ex-vaimolle? Voisiko pienen lapsen äiti Maarit olla murhaaja?”
Oma lukukokemus
Olen lukenut Ringbomin aiemman kirjan ”Maarit Sarasteen kaipuu” ja uutta teosta mainostettiin jatkona edelliselle. Koska tuo kirja oli jollain tavalla hyvin salaperäinen ja vaikeasti avautuva, olen jo pitkään halunnut tietää, mitä kirjan päähenkilölle tapahtui. Ertityisesti minua kiehtoi kirjan kansi, sen värimaailma ja aihe.
Yllätys oli suuri, kun teoksessa esiintyvässä Maaritissa ei ollut ollenkaan piirteitä edellisen teoksen tiukasta Suomen Pankin finanssimaailmassa elävästä, yksinäisestä naisesta. Kyseessä on mielestäni aivan eri henkilö. Mutta kun pääsin tästä järkytyksestä eteenpäin, teksti sinällään alkoi vetää mukaansa ja herättää kysymyksiä siitä, mitä menneisyydessä on todella tapahtunut.
Outo on varsinkin tapa, jolla Maarit tutustuu toiseen päähenkilöön, Sonjaan. Sonja on talousasioita käsittelevä lakinainen, jonka Maarit melkein pakottaa selvittämään kanssaan häntä itseään vaivaavia asioita.
Vähitellen teos muuttuu vakavaksi ja painostavaksi keskusteluksi ihmisen oikeudesta päättää toisen elämästä ja kuolemasta. Kaikki on tapahtunut menneisyydessä, mutta loogisella päättelykyvyllään ja empaattisella suhtautumisellaan Sonja avaa menneita tapahtumia Maaritille, joka reagoi eri tavalla, riippuen siitä, miten lähelle totuutta keskustelu päätyy milloinkin.
Teos alkaa vähitellen muuttua niin jännittäväksi, että sitä voisi nimittää trilleriksi. Yön mittaan asiat alkavat valjeta vai onko kaikki ollut sittenkin vain unta.
Suositus:
Sonjan kertomus toimii itsenäisenä teoksena, mutta jos on lukenut Maarit Sarasteen kaipuu-teoksen, ajatukset askartelevat yhtä aikaa molemmissa teoksissa ja kuvio on vaikeammin hahmotettavissa. Itse yllätyin teosten erilaisuudesta ja tiivistyvästä jännityksestä. Olen itse asiassa hämmästynyt siitä, ettei Henrika Ringbomin Sonjan kertomus tullut suositummaksi eikä sitä esitelty näkyvämmin esim. lehdistösssä, vaikka se on erittäin sujuvaa tekstiä ja aiheeltaan mielenkiintoinen. Suosittelen sitä lukijoille lämpimästi.
 
 
 
 
 

 

 

 

 

Luettuja kirjoja: Helen Kim, Pitkä sadekausi

Helen Kim: Pitkä sadekausi 1998

Helen Kimin kirjan kannen graafinen suunnittelu on Katja Alasen ja etukannen piirroksen on tehnyt John Clapp.

Pitkä sadekausi

Kirjailija Helen Kim                                            Kustantaja OTAVA                                         Alkuperäinen teos The long season of rain                                                                         Suomentanut Päivikki Juvakoski-Heino                  Julkaisvuosi 1998                                            Sivumäärä 336

Takakannen kirjaesittely

Runollinen, vahvasti omaelämäkerrallinen romaani kuvaa eteläkorealaista arkielämää tarkkanäköisen Chug-hi-tytön näkökulmasta. Tarina kietoutuu Koreoiden karuun historiaan ja murrosten aikaan.

 

Eteläkorealaisen Chung-hin perhettä ei onnistanut, kaikki lapset ovat tyttöjä. Isälle tämä oli suuri häpeä ja äiti tekee kaikkensa hankkiakseen pojan. Kun perheeseen sijoitetaan orvoksi jäänyt poika Pjong-su väliaikaisesti, kaikki muuttuu. Äiti haluaa kiihkeästi adoptoida pojan, mutta isä ei suostu. Chung-hi ei voi ymmärtää, miksi äiti on niin epätoivoinen ja isä vihainen – miksei hän sisarineen riitä?

Referointi

Kirja kertoo eteläkorealaisen perheen elämästä ja vaiheista. Perheen isä on ehdoton auktoriteetti ja hyvin vähän läsnä perheensä elämässä. Häntä edustaa isoäiti, joka vain harvoin on eri mieltä poikansa kanssa. Perheeseen kuuluu neljä tyttöä ja äiti, joka suree sitä, ettei ole onnistunut saamaan poikaa. Lisäksi on vielä talousapulainen.

Yllättäen erään pitkän sadekauden aikana taloon tulee isoäidin ystävä, jolla on mukanaan pieni poka, jonka muu perhe on kuollut maanvyörymässä. Poka tuli asumaan perheeseen siksi aikaa, että hänelle löydettäisiin koti. Tilaa ei ole kovin paljon ja poika saa nukkua isoäidin kanssa, johon tytöt ovat hyvin tyytyväisiä.

Talo on tyypillinen korealaistalo, tosin heillä oli oma vihannespuutarha, joka ei ollut aivan yleistä. Kirjailija kertoo:

Asuimme siis tyypillisessä korealaistalossa, tosin meillä oli oma vihannespuutarha, mikä ei ollut kovinkaan yleistä tuohon aikaan. Talomme oli hevosen kengän muotoinen, ja sen siipirakennusten välisessä pihassa oli ruusutarha, jossa varhaiskesällä kukki valkoisia, punaisia ja vaaleanpunaisia ruusuja. Keittiö, ruokailuhuone ja apulaisen huone sijaitsivat talon siinä siivessä, joka jäi vasemmalle oleskelutilasta puutarhaan päin katsottaessa. Varasto, sisääntulotila, kylpyhuone ja vierashuone, jonka Chang-hi onni ja minä saimme käyttöömme myöhemmin tuona kesänä, sijaitsivat oikeassa siivessä.

Talon pääosassa, joka yhdisti siipirakennuksia, pääsi oleskelutilan kautta kulkemaan isosta makuuhuoneesta isoäidin huoneeseen, mutta talon muihin huoneisiin oli mentävä ulkokautta.

Rakennuksen seinät olivat ohuet ja keskustelut kantautuivat huoneesta toiseen, vaikka olisi puhuttu kuiskaamalla. Jotta tytöt voisivat kertoa toisilleen asioita muiden kuulematta, he olivat opetelleet lukemaan toistensa huulilta.

Sukuun kuului myös rikkaita tätejä, jotka toisin kuin tyttöjen äiti, voivat tehdä mitä haluavat, mikä on ihmetyksen aihe tytöille. Äiti teititteli isää isää, mutta isä vastasi sinuttelemalla, eli heidän perheessään äiti oli vasta kolmannella sijalla isän ja isoäidin jälkeen.

Lapset eivät yleensä nähneet isäänsä muulloin kuin aamiaisaikaan. Isä työskenteli sotakorkeakoulussa kouluttajana kuutena päivänä viikossa ja matkusti usein ulkomaille konferensseihin. Yleensä hän söi ulkona ja tuli kotiin hyvin myöhään. Isoäiti oli ainoa, joka saattoi siitä huomauttaa hänelle.

Äiti oli aikoinaan saanut hyvän koulutuksen ja työskenteli sodan aikan armeijan palveluksessa. Siellä hän tapasi tulevan miehensä ja lapset eivät lakanneet ihmettelemästä valokuvaa, jossa isä kantaa äidin laukkua. Nykyisin ei sellainen olisi tullut kysymykseenkään!

Kansikuva Pitkä Sadekausi, Helen KIm

Helen Kim: Pitkä sadekausi, kansi Katja Alanen ja John Clapp

Luku soijapapukeitosta

Etelä-Korean tapoihin kuului ainakin vielä 1960-luvulla soijapapukeiton valmistaminen. Keittoa tehtiin niin paljon, että sitä riitti kaikille sukulaisille, naapureille ja muille halukkaille. Keiton tekeminen on kuvattu tarkkaan.

Pääkokkina toimi isoäiti, hän kävi ohjaamassa keiton valmistusta, määräsi montako malia soijapapuja tarvittiin ja kehotti äitiä valmistamaan tuoretta kimchiä päivän kunniaksi.Keitetyt soijapavut jauhettiin jauhinkivillä jauhoksi. Äiti otti soijajauhot, laittoi ne harsokangaspussiin ja väänsi sitä niin, että neste valui pöydällä olevaan astiaan. Tytöt saivat auttaa äitiä tekemään riisijauhoista marmorikuulien kokoisia pyöryköitä.

Nuudelit tilattiin ja tuotiin aamulla. Kun vieraat alkoivat saapua, nuudelit kaadettiin ensin kuumaan veteen ja huuhdottiin kylmällä vedellä. Riisipyörykät keitettiin erikseen ja ne sekä nuudelit lisättiin kylmään soijapapukeittoon. Lopuksi lisättiin jäitä, jotta keitto oli tarpeeksi kylmää. kuumana päivänä keitto maistui sekä vieraille että omalle perheellle.

Kesäloma saarella

Kesäloman aikana pienellä saarella alkaa kriisi, joka johtaa siihen, että äiti kirjoittaa jokaiselle tyttärelleen kirjeen ja lähtee kotoa. Tätä edelsi mm. isän häviäminen saarella ja myöhempi nurja suhtautuminen äitiin. Tytöt ymmärsivät, että oli keskusteltu taas kerran pojasta, jonka äiti haluaisi adoptoida, tällä kertaa jonkun isän aviottoimista lapsista. Isä ei suotunut siihenkään.

Äiti palaa kotiin

Kertoja-minä aprikoi, että äiti on mennyt kotiinsa, oman äitinsä luo. Hän matkustaa sinne, vaikka ei ole koskaan ennen kulkenut bussilla ja löytää äitinsä herkässä tilassa.

Me emme puhuneet kovinkaan paljon, mutta tuo päivä tulee ikuisesti säilymään mielessäni. Tulen muistamaan tarkasti sen kaiken: ensimmäisen linja-automatkan, jonka tein aivan yksin; isoäiti Mmm ruskeaksi lakatun pöydän, jonka pintaa koristivat lumpeenkukkamaalaukset; puolikypsien päärynöiden kirpeän maun ja äidin kämmenen, johon oli jälleen ilmaantunut purppuranpunaisia hampaanjälkiä mutta ennen kaikkea tulen muistamaan äidin katseen, joka oli samalla sekä surullinen että rauhoittava, kuin kauriin kaihoisa katse.

Tilanne päättyy siten, että äiti lähettää tytön takaisin kotiin, mutta antaa tälle hopeketjun, jossa on neitsyt Marian kuva.

Isä käy selvittämässä asioita äidin kanssa ja saa tämän palaamaan kotiin. Orpopoika sijoitetaan varakkaaseen perheeseen ja elämä palaa tuttuihin uomiinsa. Isä alkaa vihjailla, että eläkeikä lähestyy ja hän harkitsee arheen muuttavan Amerikkaan, mutta tätä ei kovin tarkoin käsitellä. Vielä kirjan lopussa on tarkka kuvaus kimchin valmistuksesta haudutuskuoppineen kaikkineen.

Oma lukukokemus

Kirja on kuuluu eri maiden elämää käsittelevään sattumanvaraiseen sarjaan. Käteeni on osunut useita vastaavia kaukoidän elämästä kertovia kirjoja ja on ollut hyvin mielenkiintoista tutustua niihin. Samaa sarjaa on ollut mm. Madeleine Thienin kirja Varmuus. Teos on hyvin kirjoitettu ja helppolukuinen, osaksi ehkä sen takia, että se kertoo asioista lapsen näkökulmasta. Kirjan tapahtumat ovat vuodelta 1969, jolloin kirjoittaja oli 12-vuotias. Samana vuonna perhe muutti Yhdysvaltoihin ja kirja julkaistiin siellä 1996. Odotan innolla jatkoa perheen tarinaan, mutta ainakaan vielä kirjaa ei ole ilmestynyt. Helen Kim opettaa luovaa kirjoittamista New Jerseyssä, jossa hän myös asuu.

Voin suositella kirjaa kaikille selkeästä tekstistä ja mielenkiintoisista tapahtumista kiinnostuneille lukijoille. Suomennos on nautittavaa kieltä.

Lähteet: Helen Kimin teos

Gordon S. Seagrave: Vuoristosairaalani Burmassa

Gordon S. Seagrave Life-lehden kuvaajan kuvaamana Burmassa 1946

Kirjoittaja Gordon S, Seagrave                                                                               Kirjan nimi: Vuorostosairaalani Burmassa                                          Suomentaja Annikki Palmén

Kustantaja WSOY, Porvoo

Painettu 1958

Sivumäärä 243 s.

 

Esitiedot

Löysin kirjan mieheni kirjastosta ja koska olen ollut kiinnostunut ns. Indo-Kiinan historiasta aiempien lukemieni kirjojen perusteella, tartuin siihen.

Tietoa kirjailijasta

Vuoristosairaalani Burmassa kertoo Gordon Seagravesta, jonka esi-isät jo usean sukupolven ajan olivat olleet baptistikirkon lähetyssaarnaajina Burmassa, niin myös hänen vanhempansa. Gordon syntyi Yangonissa, Myanmarissa (Burma)1897 ja kuoli Kaliforniassa 1965.

Gordon aviuoitui 1920 Marion Morsen kanssa ja heille syntyi neljä lasta, joista Sterling V. Seagrave on kirjailija, kuten isänsäkin.

Seagrave valmistui Dension Univarsitystä 1917 ja John Hopkins Universitystä 1921. Hän toimi lääkärinä ja kirurgina Surmassa lähellä Kiinan rajaa 30 vuotta. Hän liittyi USA:n armeijan lääkintäjoukkoihin 1942 ja toimi kenraali Stilwellin joukuoissa ja auttoi tätä marssilla  Intiaan 1941. Hän tuli takaisin työhönsä Burmaan 1945. Hän palveli lääkintäpäällikkönä Burman Shan-valtioiden ja brittiläisen sotilashallituksen tehtävissä 1945-1946.

Monimutkaisissa poliittisessa tilanteessa vasta itsenäistyneen Burman hallitus vangitsi Seagraven syytettynä maanpetturuudesta ilmiannon perusteella. Hänet tuomittiin 1951 kuudeksi vuodeksi pakkotyöhön, siitä syystä, että hän oli hoitanut sairaalassaan myös Karen-kapinallisia. Valitusten jälkeen rangaistus kumottiin kolmimiehisessä ylioikeudessa ja hänet julistettiin syyttömäksi. Vankila-ajastaan hänelle jäi  punatauti- ja malariatartunnat.

Oma lukukokemukseni

Seagraven kirjan seuraaminen on aika vaikeata, koska silloinen poliittinen tilanne Burmassa oli aika sekava ja maa koostui monista erinimisistä ja eri kieltä puhuvista valtioista. Kirjan alussa on toki kartta, jota voi katsoa aina välillä.

Parhetaustansa mukaisesti Seagrave ryhtyi harjoittamaan aktiivisesti ammattiaan ja perusti sairaalan ja sen yhteyteen sairaanhoitaja-oppilaitoksen yksityisillä varoilla. Kirjassa kuvataan hänen kirurgin uraansa: potilaita, jotka lukijan näkökulmasta ovat olleet toivottomia, mutta jotka hän onnistui pelastamaan. Hän teki säännöllisesti leikkausmatkoja vaikeapääsyisille seuduille, joilta potilaat vain harvoin pääsivät hänen sairaalaansa ja leikkasi matkoillaankin paikallisissa oloissa onnistuneesti toivottomiakin tapauksia. Hän oli hyvin ahkera ja uurasti taukoamatta potilaittensa hyväksi.

Seagraven Vuoristosairaala Burmassa

Seagraven vuoristosairaalan rakennuksia Burmassa, kuva LIFE-lehdestä 1946

Sairaanhoito-oppilaitos oli ”vanhalle tohtorille” hyvin tärkeä. Sinne eri valtiot lähettivät mielestään parhaiten soveltuvia tyttöjä oppia saamaan. Lähes aina opetus oli aloitettava tavallisen peruskoulun tasolta. Oppilasaineksessa oli suuri eroja ja tohtori kuvailee eri valtioista tulleiden tyttöjen ominaisuuksia aika suoraviivaisesti yleistäen. Parhaat tytöt lähetettiin myös USA:han lisäoppia saamaan.

Seagrave sai myös muutaman nuoren lääkärin, joista yksi oli hänen sisarensa Grace, kouluttaakseen heitä toimimaan vaatimattomissakin oloissa potilaitten parhaaksi.

Sairaala oli milloin hallituksen joukkojen, milloin kapinallisten hallussa ja osa rakennuksista luhistui. Se pidettiin kuitenkin toiminnassa entistä pienempänä ja leikkausmatkoista täytyi luopua. Kun Seagrave vangittiin ja hän joutui pitkään odottelemaan asiansa käsittelyä, Grace pelasti sairaalan ja piti sen toiminnassa supistuneessa muodossa veljensä poissa ollessa, sillä seurauksella, että hän kuoli luultavasti ylirasitukseen.

Kun Seagrave sai palata takaisin, hän pystyi luomaan hyvät suhteet itsenäisen Burman (Myanmarin) johtoon, koska tunsi ennestään uuden johtajan. Sairaala alkoi nyt saada valtion rahaa ja sen nimi muutettiin.

Seagrave oli lähettänyt vaimonsa ja lapsensa takaisin Yhdysvaltoihin aikojen käydessä liian levottomiksi. Hän teki sinne useita luentomatkoja ja oli suosittu luennoitsija.

Lopuksi

Vuoristosairaalani Burmassa oli mielenkiintoinen luettava siitä huolimatta, että kuten elämäkerroissa yleensäki, kirjoittaja tuo itsensä esille varsin tehokkaasti. Siitä huolimatta voin suositella kirjaa historiaa ja omaelämäkertoja harrastaville lukijoille.

Gordon S. Seagraven kirjallinen tuotanto:

”Waste Basket Surgery” 1930 (ISBN B00085KS2C); ”Tales of a Waste Basket Surgeon” 1939/1942 (ISBN B000N2D88Q); ”Burma Surgeon” 1943 (ISBN 9780103000664); ”Adventure in Burma told in pictures” 1944 (ISBN B0007F3I5C); ”Burma Surgeon Returns” 1946 (ISBN B0007DM8VY); and ”My Hospital in the Hills” 1955 (ISBN B0007DN35Y); and he co-authored ”The life of a Burma Surgeon” with Chester Bowles 1961 (ISBN B0007E0X1A).

Lähteet:

Gordon S. Seagrave: Vuoristosairaalani Burmassa

http://en.wikipedia.org/wiki/Gordon_Seagrave

LIFE-lehti

 

Kirjaesittely: Helvi Taisto, Rekipeitot 1988, Kansalais- ja työväenopistojen liitto

Helvi Taisto: Rekipeitot 1988, kansikuva, kuvaaja ei ole tiedossa

Huomasin tämän Helvi Taiston kirjan vuodelta 1988 Huutonetissä ja kävin äkkiä laittamassa huudon siitä, koska olin juuri tutustunut hänen edelliseen kirjaansa Kirjottuja peittoja ennen ja nyt, joka oli julkaistu v.1979.

Havaitsin kirjan saatuani, että se olikin uusittu ja täydennetty painos edellisestä kirjasta. Uudet tekijän kirjomat peitot poikkesivat tyyliltään ensimmäisessä kirjassa julkaistuista, joten olen ostokseeni tyytyväinen .

Kirjassa on tekijänoikeuslauselmat, mutta kuvaajaa ei ole mainittu lainkaan, joten olen kirjannut tämän tiedon kuvien yhteyteen. Muutenkin pidän kirjaesittelyä eri asiana kuin kirjan kopiointia, joeten rohkenen esitellä kirjan muutamien kuvien kera.

Minusta on sääli, että tämäkin kirja on kirjaston poistokirjoja, joka osoittaa, että harrastus on hiipunut vuosien mittaan. Se on toivottavasti tilapäistä, koska asiaan innostunut saisi tällä tekniikalla ihmeitä aikaan. Uusia kirjoja aiheesta on toki ilmestynyt, mutta niitä en vielä ole saanut nähdäkseni.

 Kirjan Rekipeitot esittelyä

Aluksi kirjassa on mustavalkoisia kuvia aidoista rekipeitoista, osittain samoja, kuin edellisessä kirjassakin. Edelleen kirjassa kerrotaan peittojen perinteisistä kuvioista ja käytetyistä pohjakankaista ja väreistä. Työtapa näkyy mustavalkoisesta kuvasta. Siinä pidetään vasemmalla kädellä kiinni peiton reunasta ja kirjotaan pistoja oikealla kädellä itsestä poispäin.

Kuva kirjasta Rekipeitot: Helvi Taisto kirjomassa, kuvaaja ei ole tiedossa

Mustavalkoiset aidot rekipeitot on lähes kaikki esitely myös Taiston edellisessä kirjassa, mutta tässä on yksi vanhimpia päälleommeltuja peittoja Suomessa.

Ai

Aito rekipeitto Kokkolasta Helvi Taiston kirjassa ”Rekipeitot”

Peitto on vuodelta 1808. Sen pohjakangas on valkoista sarkaa ja vuorikangas pellavaa. Väreinä on käytetty vaaleanpunaista ja -sinistä sekä vihreää. Voi hyvin kuvitella, kuinka kaunis peitto onkaan herkkinen kukka- ja lehtikuvioineen. Peitossa on jopa maljakkoaihe ja rusetilla solmittu kukkakimppu!

Peitto on Suomen Kansallismuseon kokoelmissa.

 

 

Helvi Taiston uusimmat työt

Ne työt, jotka eivät olleet vielä mukana Taiston ensimmäisessä kirjassa, ovat saaneet vaikutteita vanhimmista aidoista rekipeitoista. Näissä töissä tyyli kevenee ja pintakin jää hieman avonaisemmiksi, kuin aiemmin. Esimerkkinä on kaksi peittoa Kranaatiomena, joka on tehty v. 1981 ja Tulppaani v:lta 1983.

Helvi Taiston kirjoma peitto Kranaattiomena vuodelta 1983. Kuvaaja ei ole tiedossa.

Kangas on kotikutoista peittokangasta ja lankoina on käytetty kotivillalankoja. Peiton koko on 130 x 190 cm. Kranaattiomenasta on kirjassa mukana myös yksityiskohta:

Yksityoskohta Helvi Taiston kirjomata Kranaattiomena-peitosta. Kuvaaja ei ole tiedossa.

Tulppaani-peitto on kuvioinniltaan runsas ja peittävä. Langat ovat kasvisväreillä värjättyjä ja kangas on kotikutoista peittokangasta. Siihen on saatu vaikuttaita Isonkyrön peitosta.

Helvi Taiston kirjoma peitto Tulppaani vuodelta 1982. Kuvaaja ei ole tiedossa.

Mistä tietoa?

Jos olet asiasta kiinostunut, pidä silmällä nettihuutokauppoja ja antikvariaattien nettihakuja. Löysin esim. kirjan Tyyni Vahter – Laila Karttunen: Kirjottuja peittoja Antíkvaari – nettidivarista.

Muita kirjoja:                                                                                                                                                                        Helvi Taisto: Kirjottuja peittoja ennen ja nyt. Kokkola 1979. ISBN 951-99194-2-2              Grönlund, I & Lehto, M-L: Perinteinen peittokirjonta. Otava, 1985. ISBN 951-1-08168-3.                                                                                                                            Helinä Jaakkola: Kirjotut peitot. Helmiina 2007. ISBN 952-9-23083-4

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Helvi Taisto: Kirjottuja peittoja ennen ja nyt 1979, lisänä omat esimerkit

Helvi Taisto, Kirjottuja peittoja- kirjan kansi 1979

Helvi Taisto kertoo kirjasensa alkusanoissa, että hänen innostuksensa kirjottuihin peittoihin on alkanut ulkomaanmatkoilla, kun hän on nähnyt kauniita perinteisiä kirjontatöitä, joita turistit ostelevat matkamuistoiksi. Myös Suomessa on aikoinaan valmistettu suuritöisiä, runsaskuvioisia, villalangalla kirjottuja peittoja

”Ihastuneena peittojen kauneuteen päätin eläkepäivinäni ryhtyä elvyttämään tätä arvokasta käsityöperinnettä. Niinpä opettelin kirjonnan, suunnittelin mallit soveltaen vanhojen peittojen kuvointia ja valmistin seinävaatteita, tyynyjä, laukkuja, liivejä ym. tekstiilejä.”

Helvi Taiston kirjontatyöt ovat olleet esillä useissa näyttelyissä eri puolilla Suomea ja kaikkialla ne ovat herättäneet kiinnostusta. Hän on näyttelyissään kertonut kirjonnan alkuperän, selvittänyt kirjontatekniikkaa ja kertonut myös mahdollisuuksista soveltaa kirjontaa nykypäivään. Tästä syystä hän on julkaissut tämän kirjan ja pyrkinyt piirroksin ja selostuksin saamaan siitä mahdollisimman selkeän, jotta siitä olisi hyötyä käytännön työssä.

Esimerkkejä kirjan kuvituksesta

Huomattakoon, että Helvi Taisto on itse kirjonut kirjasessa värikuvina esiintyvät työt: Ruska 1975, Elonkorjuu, Pihapuu ja Elämän kevät 1976, Myötäjäiset 1977, Suvi,  Metsäpolku ja Satakunta 1978 ja varmaan muutkin työt, joissa ei ole signeerausta. Hän on kirjonut aivan hengästyttävää vauhtia, koska jo pelkät valmistelut vievät aikaa. Seuraavassa kirjan peitoista vanhin v. 1975 kirjottu Ruska ja Elonkorjuu v. 1976.

Helvi Taiston 1975 kirjoma peitto Ruska, kuva 1

Helvi Taiston v. 1976 ompelema Elonkorjuu-peitto, kuva 2

Molemmat peiton ovat hyvin ”täysiä” eli niihin on ommeltu paljon isohkoja kuvioaiheita. Väritykseltään Elonkorjuu on Ruskaa keveämpi ja monipuolisempi.

Minun mieleeni ovat erityisesti vaaleat peitot Pihapuu ja runollinen Metsäpolku.

Helvi Taiston v. 1976 kirjoma peitto Pihapuu, kuva 4

Helvi Taiston v. 1978 kirjoma peitto Metsäpolku, kuva 3

Nämä sopivat värien puolesta hyvin nykyiseen vaaleaan sisustukseen.

En ole löytänyt valmiita tarvikepaketteja tämäntapaisille peitoille tai nythän niitä pidetään seinävaatteina. En tiedä, riittäisikö myöskään kärsivällisyys näin isoon työhön!

Peittojen historiaa

Helvi Taisto kertoo enemmänkin peittojen historiasta: Suomessa kirjontaa on esiintynyt Karjalassa erityisesti ristipistokirjontana sekä Pohjanmaalla, Satakunnassa ja Hämeessä peittojen kirjontana. Kirjottujen peittojen kukoistuskausi ajoittuu 1800-luvun alkupuolelle, jolloin valmistettiin myös runsaasti ryijyjä.

Pohjanmaa on peittojen kanta-aluetta, vanhin tunnettu peitto onkin löydetty Kokkolasta, se on vuodelta 1808.

Suosituimmat kuviot peitoissa ovat olleet suuri sakarainen ympyrä, sydän, erilaiset puut ja oksat. Useimmiten peittoa on kiertänyt reunassa kuviovyöhyke. Varsinkin satakuntalaiset peitot ovat ahtaasti täyteen kirjottuja. Pohjalaiset peitot ovat väljemmin kirjottuja ja niissä tapaa paljon kukka-aiheista kuviointia. Eniten käytetyt värit näyttävät olleen eriväriset punaiset, vihreät, keltaiset, ruskeat sekä koboltinsininen. Lisäksi käytettiin jonkin verran valkoista ja harmaata. Lilaväri oli muodissa 1860-luvulla.

Tyylivaikutteita peittoihin on antanut jopa itämainen taide, esim. granaattiomenat sekä elämänpuuaiheet. Barokista on peräisin vuosiluku ja nimikirjaimet kukkakehässä, rokokoosta mm. sirotellut kukat ja merkkausliina-aiheet. Kustavilaisuus toi tullessaan täsmällisen sommittelun ja pintajaon sekä geometriset kuviot. Suomalainen ryijy on lainannut peittoihin sommittelutyyliä ja reunuskuvioita.

Esimerkkejä pienistä kohteista

Kirjassa on myös pienempiä kirjontakohteita kuten tyynyjä ja laukkuja:

Olkalaukku Helvi Taiston kirjasta, kuva 5

Villakankaalle kirjottu pussukka Helvi Taiston kirjasta, kuva 6

 

 

 

 

 

 

 

Villaiseen viittaan tai ponchoon voi myöskin kirjoa vastaavia kuvioita:

Kirjottu viitta edestä Helvi Taiston kirjasta, kuva 7

Kirjottu viitta takaa Helvi Taiston kirjasta, kuva 8

 

 

 

 

 

Työn aloittaminen

Malli suunnitellaan ensin pienoiskoossa paperille. Siinä vaiheessa valitaan kuviot, joita kirjassa on runsaasti ja joita voi keksiä myös itse. Sen jälkeen tehdään kankaan jako:

Helvi Taisto: mallin sommittelu kankaalle, kuva 9

Kuviot piirretyään kankaalle ensin liidulla , jonka jälkeen ne harsitaan. Kuvioita tarkennetaan työn jatkuessa.

Tästä työvaiheesta riippuu periaatteessa työn onnistuminen, joten se täytyy tehdä huolella. Minulla ainakin saattaisi innostus loppua jo tähän, joten olisi hyvä valita jokin pienempi työ aluksi.

 

Vuonna 1983 kirjottu peitto, tekijä Ilma Sepponen, äitini

Ilma Sepposen 1978  kirjoma peitto seinävaatteena talonpoikaisessa ympäristössä, kuva 10

Äitini kävi 1980-luvun alussa 60-vuotiaana  kansalaisopistossa peittokirjontakurssin, jossa hän ompeli tyynyn. Hän on tehnyt käsitöitä koko ikänsä, josta kertoo tyynyn täsmällinen toteutustapa.

Ilma Sepposen peittokuvioin kirjoma villakangastyyny, kuva 11

Kurssin jälkeen hän ryhtyi sisareni avustuksella isompaan projektiin, laatimaan seinävaatetta esikuvanaan lähinnä kotiseutunsa Alahärmän peitot.

Yhdessä äitini ja sisareni sommittelivat kuviot, jotka sisko siirsi kankaalle harsimalla. Sitten äitini kävi töihin! Lopputulos on niin upea, että joku on sanonut, ettei peitto ole kansanomainen, kun se on niin hyvin tehty! Seuraavassa yksityiskohtia peitosta.

Keskeiset kuvioaiheet 1983 valmistetussa peitossa, kuva 12

Keskeisen ratasympyrän kuvasta näkyy hyvin tekotapa ja sointuvat värit:

Seinävaatteen keskeinen rataskuvio läheltä, kuva 13

 

Yksityiskohta kulmarattaasta, kuva 14

Osa peitteen oksista, kuva 15

 

 

 

 

 

 

Kirjotun peiton reunassa on kaarten sisällä ”puuntaimia”, kuva 16

Peiton kuvioissa on myös tämä leveä oksisto, kuva 17

 

 

Kuvat 14-17 esittävät yksityiskohtia seinävaatteesta:

 

 

 

Pistot näkyvät näissä läheltä otetuista kuvista, kuvat 18-20:

Lähikuva pienestä pyörylästä, kuva 18

Kuvassa olevassa pyörylässä on oransseja varsipistoja, sinisiä aitapistoja ja harmaita punaisella sidottuja sidepistoja. Vielä lähempää on otettu alla oleva kuva punaisesta rattaasta, jossa näkyy aitapistojen lisäksi ketjupistoja. .

 

 

Yksityiskohta punaisesta renkaasta, kuva 19

 

Alla olevassa keskusrattaan osassa näkyy mm. ryhmittäin sidottuja laakapistoja ja sidottuja korinpohjapistoja.

Lähikuva keskirattaasta, kuva 20

 

Yleensä kaikki alueet on reunuistettu, joka tekee lopputuloksesta hyvin täsmällisen näköisen.

 

Lähikuva tasavartisesta rististä, kuva 21

Lehtiä ja varsia Ilma Sepposen ompelemassa peitossa, kuva 22

 

Vielä pari kuvaa peiton yksityiskohdista:

Tasavartinen risti on tehty laakapistoilla, jotka on osittain sidottu esivärisellä langalla. Huomaa tässäkin kuvion reunustaminen varsipistoin.

 

 

Lehdetkin on sidottuja laakapistoja ja varret venytettyjä aitapistoja!

 

 

 

 

 

Yleistä perinnepeitoista

Kun kirjoittelin tätä juttua, tuli esiin vielä kolme kirjottuja peittoja koskevaa teosta. Helvi Taiston v. 1988 julkaiseman kirjasen onnistuin metsästämään HuutoNetistä, mutta se olikin lähinnä uusi painos tässä esitellystä kirjasta. Joitakin uuusia Taiston valmistamia upeita peittoja kirjassa oli ja esittelen kirjan lyhyesti myöhemmin.

Vuorelma myy perinnekirjontapakkauksia, joissa on kaikki tarvikkeet mukana. Niissä on kankaalla valmiiksi piirretty kuvakin. Mallit eivät ole kovin perinteisiä, mutta sopivat tietysti hyvin moderniin sisustukseen. Hinnatkin ovat kohtuullisia.

Helmiinassa Kangasalla on myös parinnekirjontapakkauksia ja siellä on enemmänkin perinteisiä malleja. Hintaluokka on sama kuin Vuorelmalla. Työt ovat pienehköjä, joten sellaisen uskaltaisi jopa aloittaa!

Muita kirjoja:                                                                                                                              Tyyni Vahter – Laila Karttunen: Kirjottuja peittoja. Helsinki 1952                                                                                                                                    Helvi Taisto: Rekipeitot. Helsinki 1988. ISBN 951-9171-69-X                                      Grönlund, I & Lehto, M-L: Perinteinen peittokirjonta. Otava, 1985. ISBN 951-1-08168-3.                                                                                                                            Helinä Jaakkola: Kirjotut peitot. Helmiina 2007. ISBN 952-9-23083-4

 

 

 

Nupukkihameen tuunaus

Nupukkihame

Nupukkihame ennen tuunausta

Ompelin joskus parikymmentä vuotta sitten tyttärelleni nupukkinahasta pitkän kaistahameen, jossa on laaja helma. Sitä on pidetty niin paljon, että siihen on tullut kulumia ja tahroja eikä sitä kuitenkaan uskatanut ruveta pesemään. Niinpä päätimme pelastaa hameen lisäämällä siihen applikoituja kuvioita  Gudrun Sjödenin tapaan.

Ensin etsin kanavatyövalikoimastani siihen sopivia ehdokkaita, mutta ne eivät oikein istuneet yhteen nupukin kanssa ja hameesta olisi tullut paikatun näköinen. Niinpä päädyin  ottamaan esille englantilaisen sisustuskankaan tilkkuja ja lopuksi tarvitsin työhön kokonaisen tyynyn päällisen.

Sisustuskankaasta tehdyn verhon osa

Kangas on  ”runsasta”, siinä on ruusuja, omenoita tai persimoneja ja viikunoita. Siis varsin monipuolisia kuvioita hameeseen käytettäväksi.

Ompelin tilkuissa olevat kuviot ensin tiheähköllä siksasilla ja sommittelin niitä hameeseen. Ne eivät riittäneet tasaisen kuvioinnin aikaansaamiseen, joten seuraavaksi otin käsittelyyn samasta kankaasta valmistetun pienen koristetyynyn ja valitsin siitä kuvioita käytettäväksi hameessa. Huomasin äkkiä, ettei kuviota kannata leikata ennen siksakkausta, vaan tehdä työ päinvastaisessa järjestyksessä!

Seuraava vaihe oli kuvion leikkaaminen. Saa olla tarkkana, ettei leikkaa samalla siksak-ompeleita! Leikkaamista piti myös viimeistellä kulmissa.

Kuvion leikkaus

Kuvio leikataan varovasti pienillä, terävillä saksilla

Silitin kuviot höyryraudalla sileiksi. Innoissani tein sen jokaisen kohdalla erikseen, mutta tehokaampaa olisi ollut tehdä tämä työ kerralla kaikkien tilkkujen osalta.

Viinirypäleterttu silitettynä

Viinirypäleterttu on silitetty höyryraudalla

Kiinnitin kuviot ensin neuloilla, mutta huomasin pian, että parempi on käyttää lisäksi nahan ja kankaan liimaamisenne soveltuvaa maitoliimaa. Levittelin liimaa kevyesti reunojen sisäpuolelle, jolloin kuvio pysyi applikoinnin aikana paremmin paikoillaan. Lisäilin kuvioita vähän kerrallaan aina tarpeen mukaan. Keskeneräisen työn rinnalla näkyvät tarvikkeet: Neuloja, nahkaneula ja paksua helmilankaa, liitu, topsipuikkoja liiman levitykseen, maitoliimaa ja sanomalehtiä pöydän suojaksi.

Keskeneräinen työ ja tarvikkeita

Keskeneräinen työ tarvikkeineen

Ompeluvaihe oli aika haastava, koska lankaa ei saanut jättää kovin kireälle, koska nahka on joustavaa ja kireydestä saattaa aiheutua repeämistä. Hameen eri osissa oli myös kovin eri paksuista nahkaa, esim takaosa oli kulunut ja sivuilla nahan läpi ei tahtonut saada menemään neulaa. Ompeluvaihe näkyy seuraavassa kuvassa.

Kuvion ompelua

Valmis, kiinnitetty kuvio ommellaan nahkaneulalla

Hame on jo käytössä, mutta se on ollut niin menossa, etten ole saanut otetuksi siitä kuvaa! Tässä on aluksi kuva vielä keskeneräisestä työstä.

Ote keskeneräisestä työstä

Ote keskeneräisestä työstä

Täydennän juttua myöhemmin kuvalla valmiista työstä, kunhan saan hameen ja käyttäjän kiinni yhtä aikaa seuraavan kerran!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Luettuja kirjoja: Eeva Kilpi, Unta vain

Eeva Kilpi: Unta vain

Eeva Kilpi ei petä lukijoitaan. Olen nuorena lukenut hänen ensimmäisen kirjansa Noidanlukko ja sen jälkeen olen viihtynyt hänen kirjojensa parissa. Erityisen vaikutuksen ovat tehneet Naisen päiväkirja ja Häätanhu.

Unta vain on jatkoa Häätanhulle. Päähenkilö Anna Maria palaa vuosien jälkeen kesämökilleen metsään, jonka hän on hakenut suojelualueeksi. Anna Maria on mennyt naimisiin Ronin kanssa, joka Häätanhussa on mökin kanadalainen vieras. Ron on kaikella tavalla ihanteellinen ja hyvä aviomies. Pari viettää kuitenkin yleensä lomansa yksin. Anna Maria ei ole edes ilmoittanut, minne hän lähtee, hän haluaa miettiä asioita rauhassa mökillään.

Anna Marialla onkin miettimistä enemmän kuin 78-vuotiaalla naisella yleensä. Hän ajattelee aviomiestään Kimmoa (outo nimivalinta), josta on eronnut kauan sitten, mutta silti miehestä on edellenkin vahvoja muistoja mökillä. Saunomisesta, uimisesta… Sen lisäksi hän miettii nykyistä aviomiestään Kanadassa, heidän yhteisiä tekemisiään ja täydellistä keskinäistä luottamustaan. Hän ajattelee lapsiaan, ”jälkeläisiään” niinkuin heitä nimittää ja muistelee saunomista aikoinaan äitinsä kanssa.

Yllättävää kyllä, Anna Marialla on rakastaja. Hän on tavannut jossakin kokouksessa Euroopassa miehen, Jussin, ja molemmat ovat rakastuneet toisiinsa. Käytännössä tapaamisia oli harvoin, mutta suhde oli syvä ja jatkuva. Anna Maria on huolissaan Jussista, hän vaatii mieheltä, ettei tämä saa kuolla häntä aiemmin, sitä hän ei kestäisi. Jussi on muuttunut vuosien myötä ikäisensä näköiseksi, on kaljua ja vatsaakin. Silti rakkaus on säilynyt.

Kirjassa on paljon elämänviisauksia, mutta kirjailija katsoo, että teoksen siteeraaminen on kiellettyä. Hän on saanut tottua tekstinsä lainaamiseen ilman omaa nimeään esim. kuolinilmoituksissa, joten en kieltoa ihmettele. Erityisesti mieleen jäi kohta, jossa hän pohtii, milloin ihminen voi päästä sielullisesta kärsimyksestä; onko dementia se ainoa mahdollisuus ja onko sekään?

Unta vain sopii kailkille pohdiskelevia tekstejä tutkiville lukijoille ja myös luonnon tapahtumat syvästi kokeville ihmisille.

Pidän aivan erityisen paljon Kirsikka Männyn suunnittelmasta ja kuvaamasta kannesta ja sen värityksestä.

Suosittelen kirjaa lämpimästi!

Kirjailija: Eeva Kilpi                                                                                                            Päällys kuvineen: Kirsikka Mänty                                                                               Kustantaja :WSOY 2007                                                                                                          ISBN 978-951-0-33501-7