Carol Shields: Kaiken keskellä Mary Swann

24-10-2016-193814_mary-swann

 

Kaiken keskellä Mary Swann. (Swann, 1987) Suomentanut Hanna Tarkka. Otava, 2010. ISBN 978-951-1-25241-2.

Kirjassa pohditaan kuvitteellista runoilija Mary Swannia, joka on kaikille arvoitus. Tämä syrjäseudulla, alkeellisissa oloissa asunut maatalon emäntä on kirjoittanut moniselitteisiä runoja, joita alan asiantuntijat yrittävät kukin tahollaan tulkita. Häntä on hyvin harva tavannut ja vielä harvempi keskustellut hänen kanssaan runoudesta. Kaiken lisäksi hän on kirjassa kuvattujen tapahtumien aikana jo kuollut. Mary Swannin tytär on toki elossa, mutta pitkän ajan jälkeen tytärkään ei osaa kuvata äitiään.

Kirjan tapahtumia ja henkilöitä yhdistää Mary Swann-symposiumi, jonne hänen runouttaan tutkiva Sarah Maloney, elämäkertaa kirjoittava Morton Jimroy, päätoimittaja ja kustantaja Frederic Cruzzi ja Swannin kotipaikan kirjastonhoitaja Rose Hindmarch on kaikki kutsuttu. Kertomukseen liittyy myös  Sarah Maloneyn miesystävä.

Jokainen yrittää ratkaista Mary Swannin arvoitusta eri tavalla ja kullakin on hallussaan joku runoilijaan liittyvä esine tai muisto, jota ei muilla, ainakaan aluksi ole. Monet myös menettävät ne salaperäisellä tavalla.

Koko kirja on parodia siitä, miten tuntematoman runoilijan runot ja persoona alkavat saada käsittämättömän suuria merkityksiä.

Näytteenä kirjassa on mm: Mary Swannin runo:

Minuuttien salatut kyyneleet,

päivien itku esiliinan poimuissa.

Poru nielty ja vuodet menneet,

vaikenemisen mitta ikuisuuksissa.

Sarah Maloney on tullut tutustumaan Mary Swannin elinympäristöön Rose Hindmarchin ja parin paikallisen asukkaan kanssa.

Mutta kun seisoin siinä etukuistilla ja katselin, kun tuuli pyyhki yli nurmettuneen pihan, tunsin tunkeilijan arkaa syyllisyyttä. Jostain syystä tuntui suorastaan järkyttävältä, että tuollaisessa tyhjiössä oli voinut syntyä taidetta. Ja mitä oikeutta minulla oli kaivella esiin kätkettyä häpeää, näkymätöntä kamppailua? Olin sitä paitsi nähnyt tarpeeksi; tosin myöhemmin minua harmitti, kun kuulin runoista, jotka Willard Lang oli löytänyt korkkimaton alta.

Kukaan ei voinut ymmärtää, miksi Mary Swann ei jättänyt miestään. Miehellä ei ollut yhtä ainutta ystävää. Kaikki karttelivat häntä. Tytär, fiksu tyttö, menestyi kuitenkin koulussa, ilmeisesti äidin ansiosta, ja sai stipendin. Hän pääsi pois, Mary ei. Paikkakunnalla puhuttiin, että Angus Swann pieksi vaimonsa säännöllisesti. Kerran Mary ilmestyi kaupunkiin silmä mustana ja käsi paketissa. Kerrottiin sellaistakin, että mies olisi polttanut vaimon runoja puuhellan uunissa ja että sen jälkeen Mary rupesi piilottelemaan niitä keittiön korkkimaton alle. Mies oli varsinainen ryökäle,hirviö.

Morton Jimroy on lähtenyt Kaliforniaan, josta vuokraa talon tarkoituksenaan kirjoittaa Mary Swannista ja tavata tämän tytär, koska elämäkerran kirjoittaminen runoilijasta on osoittautunut todella vaikeaksi. Tietoja on aivan liian vähän. Jimroy tuntee, että ainakin toistaiseksi Mary Swann on pannut hänet matalaksi. Tyttären, Frances Mooren, tapaaminen ei tuo paljon lisää tietoa, mutta jotain sentään. Tytär näyttää Jimroylle äitinsä täytekynän.

Tämä lähetettiin hänen kuolemansa jälkeen. Kiinteistönvälittäjä arveli, että minä haluaisin sen, en tiedä miksi. Se oli joka tapauksessa melkoinen tapaus, kun muori sai tämän kynän. Tai siis siellä meillä päin oli erikoista, jos joku omisti tällaisen kynän. Se oli lahja, syntymäpäivälahja, jonka hän sai kai heti sodan jälkeen. Siihen maailmanaikaan ajateltiin, että täytekynä kestää koko elämän, kuten varmaan hyvin tiedätte, ja hän säilytti sitä tässä rasiassa aina kun ei käyttänyt sitä.”

“Saiko hän sen — ?“ Hän sai tukittua suunsa ajoissa. Elämäkerran kirjoittajan häpeämätöntä, silkinhienoa ahneutta. “Hän kirjoitti aina runonsa ensin lyijykynällä ja sitten kopioi ne mustekynällä. Lopuksi hän poltti lyijykynäversiot puuhellan pesässä.”

“Mikä menetys!” Jimroy oli jo kuullut tarinan runojen polttamisesta, mutta ei voinut olla sopertamatta: “Ne olisivat voineet kiinnostaa kovastikin tämän päivän tutkijoita – ”

Se mitä Jimroy teki seuraavaksi, vain yksinkertaisesti tapahtui. Kynä oli hänen kädessään ja sitten hänen uuden farkkutakkinsa sisätaskussa… Jimroy tiesi ottaneensa kamalan riskin.

Rose Hindmarch oli Nadeaun pikkukaupungin vaatimaton kirjastonhoitaja, jolta Swann kävi säännöllisesti lainaamassa pari kirjaa. Niinpä Rose alkaa kiinnostaa tutkijoita ja he käyvät haastattelemassa häntä vuorotellen. Jimroyn vierailun aikana Mary Swannia esittävä valokuva katoaa kaupungin museosta ja Rose on varma, että tämä on livauttanut kuvan takkinsa alle, kun hän katsoi muualle.

Valokuvia oli kaksi: toinen oli aika epäselvä, ja Mary seisoi siinä auringonpaisteessa, toisessa, terävämmässä kuvassa näkyivät hänen hymyttömät, hohdottomat kasvonsa, suuriksi levähtäneet silmänsä ja suunsa, jonka ilme oli umpimielinen, ja tämä oli se kuva, joka katosi. Museossa ei käynyt muita sinä päivänä, ei ketään muuta.

Rosen ensimmäinen ajatus oli kirjoittaa Jimroylle ja syyttää häntä suoraan. “Hyvä herra Jimroy, ikävä kyllä minun täytyy pyytää teitä palauttamaan…”

Mutta ajatus sammui lähes alkuunsa. Kului viikkoja. Kului kuukausia. Jos hän enää ylipäätään ajattelee valokuvaa,hän ajattelee, että se on täsmälleen oikean ihmisen käsissä.(Aivan niin kuin sekin on oikein, että Mary Swannin muistilkirja on tohtori Maloneylla, Sarahilla.) Tämän tietäen häntuntee hiljaista helpotusta. Hyvitys on tapahtunut, määrittelemätön vääryys oikaistu, ja mitä taas tulee Jimroyhin, tämä tuntuu päivä päivältä ihastuttavammalta. Miehen osoittama ystävyys ja luottamus ovat juuri sitä voitelua, jota hän on kaivannut, ja ilta hotelli Elginin ravintolassa loistaa hänen mielessään kuin lasimaalauslintu, jollaisia ihmiset ripustavat ikkunothinsa, he kaksi yhdessä, siveinä, iloisina, ja pöydällä heidän välissäänMary Swannin runoteos …

Frederich Cruzzi edustaa älymystöä lämpimällä tavalla. Hän on paikallisen sanomalehden päätoimittaja ja hänellä on pieni kustantamo, jota hän on hoitanut vaimonsa kanssa. Yllättäen Mary Swann on tullut tuomaan hänelle paperipussillisen runojaan, jotka oli kirjoitettu pienille lappusille. Runojen lukemiseen meni puolitoista tuntia, jonka jälkeen Cruzzi panee runot takaisin paperipussiin. Myöhemmin hän ei löydäkään runoja ja kyselee niitä vaimoltaan, joka oli kalassa vieraan käynnin aikana. Vaimo oli vienyt pussin keittiöön ja käyttänyt sitä kalojen perkauksessa.

Hän löysi pussin apposen avonaisena keittiön pöydältä. Sen sisällä olivat tähteeksi jääneet kalanruodot, näljäiset sisälmykset, kalannahan märkinä välkähtelevät suomut,irti nirhatut kalanpäät, kalanpyrstöt, kaikki ruokahalua kiihottaneen aterian eloperäinen jäte, se mikä tunti sitten oli hämmästyttänyt tuoreudellaan ja oli nyt mätänevää massaa.

Perkeiden alla, niljaisen painavan nesteen alla, olivat Mary Swannin runojen vettyneet jäännökset. “Voi helvetin, helvetin helvetti’ Hän manaili nostellessaan pussista haisevaa mönjää ja heitellessään sitä kourakaupalla lattialle. Ruotoja sinkoili sinne tänne. Lattialaatoilla lojui kimmeltäviä kalansilmiä. Hän yritti niellä itkunsa.

Yhdessä Cruzzi ja hänen vaimonsa ponnistelivat pitkään pyrkiessään pelastamaan runot. Yli puolet oli säästynyt vakavilta vaurioilta, mutta monissa muste oli kosteudesta levinnyt ja teki lukemisen vaikeaksi. Näissä runoissa oli pakko tehdä tulkintaa. Niissä oli käytetty kodin arkisanastoa ja vihdoin viimein urakka oli valmis.

Koko tapahtuma on kirjan sympaattisin osa ja Cruzzin ja Swannin tapaamisen perusteella  jää lukijallekin jonkinlainen käsitys runoilijasta.

Kun runot oli saatu kirjoitettua puhtaaksi, oli Mary Swann jo kuollut. Hänen miehensä ampui häntä kuolettavasti luultavasti pian hänen kotiinpaluunsa jälkeen. Runokokoelma julkaistiin ja siitä tuli tutkijoiden mielenkiinnon kohde.

Mary Swann-symposiumi kuvataan kirjassa elokuvakäsikirjoituksena. Koko teoksen tarkoitus on ilmeisesti kritisoida kirjallisuuden tutkimusta ja sen viehtymystä outoihin kohtaloihin ja selittämättömiin teksteihin. Symposiumissa selviää myös kadonneiden ”pyhäinjäännösten” kohtalo.

Oma lukukokemus

Tätä kirjaa lukiessani oli hieman ihmeissäni, koska en ollut lukenut siitä arvosteluja enkä osannut ottaa sitä parodiana. Tuota taustaa vastaan kirjaa voi lukea nautiskellen, mutta minun oli vaikea ymmärtää sen tarkoitusta ja merkitystä. Kieli on edelleenkin taitavaa ja eloisaa. Eri henkilöiden elämää ja luonteenpiirteitä on  kuvattu hienosti , mutta kun luin teosta muiden Shieldsin kirjojen jälkeen, se oli kuitenkin jonkinlainen pettymys. Ehkä siitä olisi tiivistettynä tullut nasevampi.

Aika ei kuitenkaan mennyt hukkaan tämänkään kirjan parissa, joten voin suositella kirjaa luettavaksi jonkinlaisena veijariromaanina.

 

Tallennettu kategorioihin Käännetty kaunokirjallisuus, Kotikuntani kirjastosta, Lukemiani kirjoja lähiajoilta ja kauempaakin, Yleinen | Avainsanoina , , , , , , , | Kommentit pois päältä artikkelissa Carol Shields: Kaiken keskellä Mary Swann

Carol Shields: Sattumankauppaa

17-10-2016-175013_sattumankauppaa1

Sattumankauppaa. (Happenstance, 1980.) Suomentanut Hanna Tarkka. Otava, 2006. ISBN 951-1-19537-9.

Kirjailijan tarkempi esittely ja luettelo hänen teoksistaan on jutussani, joka koskee teosta Pikkuseikkoja. Sattumankauppaa on Carol Shieldsin kolmas romaani. Se sisältää peräti 376 sivua kertoo samoista päivistä viikon erillään olevan avioparin elämässä, sattumuksista. Niistä versoo suuria oivalluksia.

Tarinoiden alku

Brenda ja Jack Bowman ovat sopuisa ja parinkymmenen avioliittovuoden jälkeen yhä rakastunut pariskunta.

Bowmanin perheen tammikuu mullistuu, kun äiti, nelikymppinen Brenda, lähtee käsityökongressiin. Hän on sihteeriksi kouluttautunut nainen, joka kotiäinä ollessaan on aloittanut vaatimattomasti tilkkupeittojen tekemisen. Hän on muuttanut peittojaan yhä omaperäisemmiksi ja alkanut saada julkisuutta  ja menestyä.

Tilkkupeitto-aihe rinnastuu Shieldsin kirjoissaan suosimiin ihmisten aikaansaannoksiin,  kuten kivirakennelmiin, pensaslabyrintteihin, aterioihin, runoihin ja muihin julkaisuihin. Niiden kautta henkilöt pyrkivät tuomaan esiin jotakin heille hyvin tärkeätä ja saamaan elämäänsä mielekkyyttä.

Brendan mies Jack on historiantutkija, joka hämmästelee hyvää onneaan. Hänen mukanaan kertomukseen tulevat hänen vanhempansa, paras ystävänsä ja naapurustoa. Viikon aikana myös suhde lapsiin muuttuu merkityksellisesti.

Shields on jakanut kirjan kahteen osaan, joista VAIMON TARINA  käsittää 295 sivua ja jälkimmäinen eli MIEHEN TARINA on huomattavasti lyhyempi eli 81 sivua. Ero johtuu siitä, että matkalla olevalle Brendalle sattuvat tapahtumat ovat monimutkaisempia ja  laajempia kuin kotiin jäänelle Jackille.

Olen ottanut tähän aika paljon tekstinäytteitä, koska Carol Shieldsin tyyli on niin hurmaava ja kerronta niin ilmaisuvoimaista ja tarkkaa, ettei sitä pysty oikein edes kuvaamaan. Henkilöt pohtivat paljon omaa elämäänsä sen lisäksi, että kirjassa on kuvattu heille tai heidän läheisilleen tapahtuvia sattumuksia.

Vaimon tarina

Brendan elämässä perheen ja kotitöiden lisäksi tärkeää osaa näyttelevät tilkkutyöt. Hän ei ole tutustunut taidehistoriaan tai taiteen syntyyn ja ihmettelee itsekin, mistä hänen luovuutensa pulppuaa.

Kun hän ompeli peittoa, hän ei yleensä koskaan katsellut ulos ikkunasta eikä sen puoleen juuri muuallekaan. Joskus hän teki pienen luonnoksen, summittaisen sellaisen, piirsi muutaman viivan paperiarkille, mutta varsinaiset mallit tuntuivat kumpuavan jostakin muistin yksinkertaisemmasta lähteestä. Joskus niitä tuntui pulppuavan kuin ruumiin lävitse käyvänä tulvahduksena, kun hän kitki pihalla rikkaruohoja tai lapioi lunta kadunpuoleiselta pihapolulta, mutta useimmat ideat syntyivät aikaisin aamulla ennen kuin hän avasi silmänsä, kokonainen malli saattoi heijastua hänen silmäluomiensa sisäiselle valkokankaalle Hän pystyi erottamaan pienetkin yksityiskohdat, jopa yksittäiset ompeleet. Tilkut olivat kaikki siinä, värit, muodot ja suhteet valmiiksi ajateltuina ja järjestettyinä. Kun hän avasi silmänsä ja näki päivänvalon, hän odotti aina, että kuva häviäisi, mutta se säilyi koskemattomana, se oli painettu kuvitteelliselle seinälle tai sitten se tykytti hitaasti hänen takaraivossaan. Eikä hänellä ollut harmainta aavistusta, mistä ideat olivat lähtöisin. Jossakin hänessä oli ilmeisesti sisäinen varasto, ja hän mietti, missä se mahtoi olla. Hän kuvitteli värisevän sisäelimen, joka oli puoliksi sydän, puoliksi istukka. Mieleen nousi näky, malleja pinottuina siististi päällekkäin kuin posliinilautaset…

Tilkkupeittokongressissa Brenda tapaa tunnettuja tekstiilitaiteilijoita ja keskustelee heidän kanssaan ideoinnista ja eri tyylisistä töistä. Osanottajia on runsaasti ja keskutelu välillä äänekästäkin. Eräs kollega on kuuluisa, iäkäs nainen, joka tekee tarinapeittoja oman elämänsä tapahtumista. Hänen kanssaan Brendalla on antoisa keskustelu.

»On todellinen loppu, se tavallinen ja yksinkertainen. Toisin sanoen se miten kaikki todellisuudessa tapahtui. Sellaista loppua olen harrastanut kaikissa tilkkupeitoissani. Ja sitten on se loppu, jollaista ihminen toivoo ja jonka vuoksi hän pitää peukkuja pystyssä. Sekin on tavallaan totta. Ja sitten on loppu, jonka toteutumista hän pelkää kuollakseen. Ja pahin — kyllä hän me kaikki sen tiedämme — on se, miten kaikki olisi voinut olla, jos —»
»Eli se tie jota ei valinnut?»
»Laupias taivas», rouva Thomas huudahti, »juuri tuota minä tarkoitan, tuota mitä te juuri sanoitte. Te sanoitte sen niin hyvin. Tie jota ei valinnut.» »Voi ei se minun keksintöni ole. Luulen että sen on sanonut Robert Frost —»
»Tie jota ei valinnut, tämän minä painan mieleeni. Yritän muistaa sen vastaisen varalle…

Brendan tilkkupeitto saa hyvän arvostelun ja hänen itsetuntonsa kohoaa. Hän on menossa sanomalehden haastatteluun, mutta on kadottanut takkinsa jonnekin ja sieppaa yhden peitoistaan viitaksi päälleen.

Tässä ei nyt kävellä, Brenda sanoi itsekseen, tässä harpotaan eteenpäin. Olen neljäkymmentävuotias nainen, joka on tilapäisesti poissa kotoaan ja harppoo pitkin philadelphialaista katua selässään tilkkupeitto. Olen matkalla —

Kadunkulmassa oli kaksi huivipäistä naista pää painuksissa vastatuulessa, ja kumpikin nosti katseensa, kun Brenda kulki ohi. Hän väläytti hymyn heidän ylitseen ja kuuli palkinnoksi ilman halki leijuvan sanan »upea. . .»

Aah, upea Brenda Bowman harppoo eteenpäin tai pikemminkin liihottaa pitkin sinisiä happiraiteita saapikkaiden vilahdellessa viitan värikylläisten laskosten alta ja painaessa teräviä jälkiään kuohkeaan lumikerrokseen. Ms. Brenda Bowman Elm Parkista Chicagosta lipuu eteenpäin jättäen kadulle lähtemättömän värivanansa ja hulmautellen perässään vielä kirkkaampia värejä — niin minkä värejä? Voiman, tarkoituksen, varmuuden. Ja kaiken läpi käyvän aavistuksen siitä, mikä hän olisi voinut olla tai mikä hänestä vielä voisi tulla. Hänestä lankesi varjo, jota ei voinut kuin ihailla ja joka kulki hänen edellään auringonpaisteisella kadulla. Hän oli kerrankin täysin erillinen ja vapaa näyteikkunoista, julisteista, töherryksistä, palopostien ja katulyhtyjen juurelta sulaneesta lumesta. Neljäkymmentä vuotta hiipimistä, varpaillaan kulkemista, sitä että opettelee kävelemään juuri tällaista katua pitkin. Neljäkymmentä vuotta valmentautumista – tuhlausta, mutta tuhlausta jonka voisi vielä hyvittää itselleen, kunhan hän keksisi miten.

Hotellissa on samalla kertaa koolla metallurgiakongressi, ja vaikuttaa siltä, että tilkkutaiteilijat ovat joutuneet luopumaan joistakin varaamistaan tiloista tuon toisen, miesvaltaisen kongressin takia. Yhdenhengen huoneet vaihdetaan kahden hengen huoneiksi, tosin varmistuu, että niin on tapahtunut myös miehille. Tästä seuraa tietenkin myös mielenkiintoisia tapahtumia Brendankin kohdalla.

Miehen tarina

Miehen tarinassa on enemmän omaan itseen kohdistuvaa pohdintaa, mutta myös läheisten elämää kuvataan. Omaa lapsuudenperhettään ja elämäänsä kodin ulkopuolella Jack Bowman miettii mm. näin:

Hän rakasti isäänsä ja äitiään, jotka asuivat vain muutaman kilometrin päässä, ja hekin rakastivat häntä, joskin Jack myönsi, että heidän rakkautensa, kuten kaikki vanhempainrakkaus, käsitti myös synkkiä tunteita. Hänellä oli yksi hyvä ystävä, Bernie Koltz. Elämässä oli rytminsä ja omat tyydyttävät puolensa. Hän omisti talon Elm Parkissa, talon jonka nykyinen hinta oli arvioitu tähtitieteelliseksi kahdeksankymmenentuhannen dollarin summaksi ja hän oli työssä Suurten järvien instituutissa, Chicagon haaraosastossa.

Historiantutkijana hän on ihmeissään siitä,  että on onnistunut löytämään itselleen täysin sopivan työpaikan. Hän näki usein työmatkallaan kadunrakentajia ja joutui vertaamaan miesten työtä omaansa.

Täällä omassa pikku nurkkahuoneessaan, jonka sileillä seinillä riippui kehystettyjä grafiikanlehtiä, diplomeja ja Brendaa ja lapsia esittävä valokuva, hän sai täysin luvallisesti kuluttaa kokonaisia aamupäiviä alaviitteiden tarkistamiseen tai tuoreimpien aikakauskirjojen vertailemiseen ja noudattaa instituutin ensimmäistä käskyä, joka kuului: älä tuota, mutta pysy kärryillä alasi kehityksestä. Oli tämäkin yksi hemmetin suojatyöpaikka…

Jackin suhtautuminen historiaan on monimutkaista ja ristiriitaista. Hän joutuu harkitsemaan myös pitkään valmistelemansa tutkimuksen tarpeellisuutta.  Kerran viikossa Jack ja Bernie käyvät lounaalla vaatimattomassa italialaispaikassa, ovat käyneet jo 20 vuotta. Siellä he keskustelevat historiakäsityksistään. Tosin historian taju, käsitys historiasta, suhteellisen harvinainen asia ja moni, esim. Brenda,  kykeni toimimaan maailmassa ilman sitä. Jackin ja Bernien keskustelut toimivat osana historiapohdintoja:

Jack ei muutenkaan luottanut paperiin. Sanat, muste, paperi, kielellisten ilmausten rajallisuus, inhimillinen epätäydellisyys; pelkälle paperille annettu merkitys oli hänestä täysin absurdia. Historiantutkijaksi hänellä oli aina ollut omituisen heikko luottamus kirjoitettuun sanaan, eikä hän sitä paitsi ollut koskaan ollut vakuuttunut siitäkään, että historia oli sitä mitä se määritelmän mukaan sanoi olevansa, kirjoitettua menneisyyttä. Useimmiten hänestä tuntui, että historia oli sen täsmällinen vastakohta — sitä mitä ei ollut kirjoitettu ylös. Kirjoitettu teksti vain vihjaa, antaa aavistaa, hahmottelee, spekuloi. Ei avioliittolupa ollut yhtä kuin avioliiton historia; tämän esimerkin hän oli esittänyt Bernielle vajaat kaksi viikkoa sitten. Papyrusarkille laadittu tai savitauluun hakattu kirjoitettu laki ei ollut tosiasioiden selostamista, vaan ainoastaan tapa kertoa olosuhteista joita ei ollut olemassa. Kaikki oli luettava takaperin ikään kuin peilikielenä.

Jack on tullut siihen tulokseen, että historiadokumenttien todenmukaisuus saataa ollekin silmänlumetta:

Sitten oli vielä sekin ongelma, ettei tietojen tallentaja ollut välttämättä luotettava, se joka konkreettisesti kirjoitti kaiken ylös. Otetaan esimerkiksi päiväkirjat, hän oli sanonut Bernielle. Jokaista päiväkirjanpitäjää kohti oli kymmenentuhatta ihmistä, jotka eivät pitäneet päiväkirjaa. Joten kehen saattoi luottaa? Siihen ainoaan poikkeusyksilöön, joka käytteli sulkakynää pakonomaisesti, vai tuhansiin tungeksiviin iloisiin ihmisiin, jotka eivät koskaan kirjoittaneet mitään muistiin, yhteiskunnan enemmistöön?

Kirjassa kuvataan myös Jackin lapsuudenkotia ja -perhettä. Jack on jo vuosia kirjoittanut tutkielmaansa ja nyt on osoittautunut, että joku toinenkin on valinnut saman aiheen. Vanhemmat ovat kuitenkin hyvin ylpeitä tulossa olevasta kirjasta ja Jackin on hyvin vaikeata kertoa heille, että siitä ei tulekaan mitään, että hän on menettänyt uskonsa koko julkaisuun. Jackin menettämä usko ei ollut uskonnollista laatua.

Tästä tosiasiasta huolimatta Jack oli kasvanut uskomaan, että sunnuntaipäiviin liittyi erityisiä rituaaleja…

Tietyt asiat toistuivat aina; Jackin säännöllisyyden nimeen vannova äiti piti siitä huolen. Vielä seitsemänkymmentävuotiaanakin hän muuttui heti rauhattomaksi, jos päivittäiset rutiinit keskeytettiin tai niitä häirittiin. Hänen reaktionsa Pearl Harborin hyökkäykseen silloin kauan sitten oli muuttunut perheessä legendaksi — »Mutta nythän on sunnuntai», hän oli vastustanut.

Sunnuntaisin hän nousi seitsemältä, joi kupillisen pikakahvia ja ryhtyi siivoamaan asuntoa. Keskiviikko oli hänen varsinainen siivouspäivänsä, mutta sunnuntaina hän »kohenteli» paikkoja aloitti puistelemalla eteisen maton, siirtyi sitten olohuoneeseen, pieneen harvoin käytettyyn ruokasaliin, jossa oli ympyrän muotoon sijoitettu tumma lakattu kalusto, ja keittiöön. Sen jälkeen hän ryhtyi siivoamaan kolmea makuuhuonetta…

Brendan ollessa kongressissaan Jackin elämässä tapahtuu monelaisia asioita. Hän käy tyttärensä pyynnöstä ostamassa käsityötuntia varten hamekankaan, hänen poikansa on tietoisesti viikon syömättä, Bernie seisoo ovella matkalaukun kanssa, lumimyrsky yllättää kaupungin ja sen takia Jack poikkeuksellisesti kävelee työmatkansa 20 km, naapurissa on ongelmia jne. Tuntuu, että hänen viikkonsa on vielä vauhdikkaampi kuin Brendan omalla tahollaan.

Jos haluatte lukea hyvää kirjallisuutta, lukekaa Carol Shieldsiä

Kirja on todella mielenkiintoinen. Toisaalta hauska, toisaalta vakavasti otettava kaikkine taidetta ja historiaa, lasten kasvamista, ystävyyttä ja avioliittoa koskevine pohdintoineen. Vaikka kirja on kovin paksu ja hankala lukea esim. iltalukemisena, se vie mukanaan maailmaan, joka on sekä tuttu että tuntematon.

Pidin tästä teoksesta erityisen paljon.

 

 

Tallennettu kategorioihin Käännetty kaunokirjallisuus, Kotikuntani kirjastosta, Lukemiani kirjoja lähiajoilta ja kauempaakin, Suosikit, Yleinen | Avainsanoina , , , , , , , , | Kommentit pois päältä artikkelissa Carol Shields: Sattumankauppaa

Carol Shields: Ruohonvihreää

Carol Shiekds, Ruohonvihreää

Ruohonvihreää. (The Box Garden, 1977) Suomentanut Hanna Tarkka. Otava, 2012. ISBN 978-951-1-24980-1.

Kotikuntani kirjaston kokoelmissa on tämäkin mielenkiintoinen ja oikeastaan varsin yleispätevästi naisen elämää kuvaavan teos. Kirjailija Carol Shieldsin löysin vasta tänä kesänä ja olen nyt lukenut hänen teoksistaan n. puolet. Aiemmin olin nimen (huom!) perusteella arvellut hänen olevan ns. viihdekirjailija, mutta Suvi Ahola kertoo Sivumakuja– teoksessaan hänestä niin vakuuttavasti, että päätin tutustua hänen tuotantoonsa mahdollisimman laajasti.

Kirjoitin enemmän Carol Shieldsin (1935- 2003) elämästä ja teoksista edellisessä jutussani, joka käsitteli teosta Pikkuseikkoja.

The Box Garden – Ruohonvihreää

Ruohonvihreää  on kirjailijan toinen teos vuodelta 1977. Tarinan päähenkilöt liittyvät kirjailijalle tyypilliseen tapaan yliopistomaailmaan ja kirjallisuuteen. Sisaruksista Judith on elämäkertojen kirjoittaja, sama henkilö on myös Sattumankauppaa– teoksen päähenkilö. Charleen on tämän teoksen ensisijainen päähenkilö ja hän on runoilija ja toimittaja. Charleenilla on hippitaustaa ja vanhat hippiystävät eivät arvosta hänen miesystäväänsä, jolla on niin arkinen ammatti kuin oikomishammaslääkäri ja joka kaiken lisäksi tienaa työllään sopimattoman hyvin. Hänen ex-miehensä on elänyt värikästä ja vaihtelevaa elämää ja hänen olinpaikkansa on tuntematon.

Charleenilla on kompleksinen suhde lähes kaikkeen elämässään: ex-mieheensä, äitiinsä, vanhoihin hippiystäviinsä, runoiluun, rahaan, työhön ja rakastettuunsa. Ainoa selkeä asia hänen elämässään on hänen poikansa, teini-ikäinen Seth, joka on tasapainoinen ja sopeutuva.

Äiti menee naimisiin

Kirjan juoni punoutuu tyttäret yllättäneen tapahtuman ympärille; äiti menee vanhoilla päivillään naimisiin ja kirjassa kuvataan tätä herkullisella tavalla. Äiti on ollut aina hyvin tarkka siitä ”mitä naapuritkin sanovat” eikä hän ole päässyt siitä eroon vieläkään. Lastensa tekemisistä hänen on edelleen vaikea löytää mitään positiivista ja hänen intohimonsa ovat säästäväisyys ja outoa kyllä, jatkuva sisustusten uusiminen ja päivittäminen. Judithin äiti kaikkinen omituisuuksineen esiintyy erityisesti sisustajana  teoksessa Pikkuseikkoja. 

Niinkuin jokainen lapsuudenkodissaan vieraillut tietää, siellä ajautuu helposti takaisin lapsen rooliin ja jopa tapoihin. Myös äiti käyttäytyy kuin hän edelleenkin joutuisi vahtimaan tytärtään Charleenia, joka toi miesystävänsä Eugenin mukanaan; hän haluaa sijoittaa ehdottomasti heidät nukkumaan eri huoneisiin.  Eugen nimittäin tuli hammaslääkärikongressiin ja haluaisi asua hotellissaan, mutta se ei äidille käy. Niinpä Judith ja Charleen sijoitetaan tyttöjen entiseen huoneeseen ja miehet yhdessä vierashuoneeseen, Chesterfield-sohvalla olohuoneessa kun kukaan ei ole nukkunut, eikä saa nukkua, vaikka sitä ehdotettiinkin. Naiset käyvät huoneessaan pitkiä keskusteluja ja äidin suhtautuminen tilanteeseen ja luonne tulee hyvin esiin seuraavasta katkelmasta:

Vasta silloin hän kääntyi ympäri, arvioi minut huolellisesti päästä varpaisiin hiukset, puseron (ryppyinen), hameen, sukat, kengät ja sanoo happamesti “Herra Berceau — Louis, toisin sanoen — pistäytyy nyt aamulla tapaamaan teitä.

“Hyvä”, vastaan, vähän liiankin kepeästi ”odotankin jo kovasti hänen tapaamistaan.”
“Siinä tapauksessa olisi kannattanut valita jokin toinen aamu siihen, että jäät lojumaan sänkyyn. Et ole vielä syönyt edes aamiaista, ja hän tulee kymmeneltä. Hän on aina täsmällinen, aina ajoissa. Me muut söimme aamiaisen kello kahdeksan. Paahtoleipää ja kahvia. Minä sanoinkin tohtori Reddingille” hän sanoo ja vinkkaa päällään Eugeneen päin “että toivottavasti hän ei odota runsasta aamiaista.

Meillä ei harrasteta pekonia eikä munia. Minä en pysty syömään aamulla mitään paistettua. Meillä on pelkästään paahtoleipää ja kahvia, niin on aina ollut, oli vieraita tai ei. Mutta sinulle ei jäänyt leipää. Se vain pääsi loppumaan. Normaalisti minulle ei koskaan tapahdu sellaista, että jokin loppuisi kesken. Suunnittelen aina kaiken etukäteen. Sinäkin muistat, Charleen, miten huolellisesti minä olen aina suunnitellut kaiken. Ja olen aina sanonut, että ruokaa ei missään nimessä saa heittää pois. Mutta en tiennyt tohtori Reddingin tulosta, sinä et kirjoittanut että hän asuisi täällä, silloinhan olisin ostanut enemmän leipää. Martin syö aina vähintään kolme palaa. Hänen ei kyllä tarvitsisi. Minä sanoinkin aamulla Judithille että Martinin kannattaisi vähän tarkkailla hiilihydraattien määrää. Itse syön aina vain yhden. En ole koskaan syönyt paljon ja hyvä niin, kun ajattelee mitä ruoka maksaa. No, leipä loppui. Martin söi jopa kantapalan, vaikka ei siinä mitään vikaa ole. Ei ruokaa saa haaskata. Sitten Judith sanoi, että ei se mitään, hän voi käydä Red & Whitessa. Red & Whitea ei enää tunne entisekseen. Lattiakin on likainen, suorastaan saastainen, vaikka se pidettiin ennen niin puhtaana, sinäkin Charleen varmaan muistat, että se oli aina tahrattoman puhdas, kun vanha kauppias oli elossa. Tahrattoman puhdas. Sinne saa nykyään viedä koiriakin, ja mene ja tiedä mitä muuta. Luulin, että Judith olisi tullut jo takaisin ennen kuin sinä heräät, mutta eipä ole tullut. Mikä kumma häntä viivyttää. Aina hän on vitkastellut, kauppa on vain korttelin päässä, eikä siellä ole tähän aikaan aamusta paljon asiakkaitakaan. Ja siinä sinä jo olet, jalkeilla. Judith luuli, että nukut ainakin siihen asti, kunnes hän tulee takaisin, mutta nyt olet siinä, eikä täällä ole mitään aamiaista. Sinun olisi pitänyt nousta samaan aikaan kuin me muut. Ja tuossa tohtori Redding kuivaa astioita, hän vaatimalla vaati, että saa auttaa, vaikka hänellä on kiire kaupunkiin. Mutta Judith kertoi, että te olitte valvoneet puoli yötä ja puhua pulisseet. Minä kuulinkin jotain kolistelua keittiöstä. Te tytöt tarvitsette kunnon yöunet, ei kai minun tarvitse siitä muistuttaa, ja silti sitä valvotaan ties mihin asti. Miten te kuvittelette saavanne riittävästi unta, jos te kuhkitte valveilla kaiket yöt? Teillä on koko päivä aikaa jutella. Ja meidän muidenkin pitää saada nukkua.”
Eugene kuuntelee mykkänä ruusukuvioinen teekuppi kädessään. Minun pitää muistaa, että hän on täysin valmistautumaton tilanteeseen, että hän ei ole eläissään tavannut ketään minun äitini kaltaista, että äiti on aina ollut tuollainen. Enkä silti mahda mitään säälinsekaiselle vapinalle, jota tunnen, kun näen hänet loppuun kuluneessa chenilleaamutakissa kasvot liidunvalkeina, ahdistuneena ja hirmuisesti vanhentuneena, äkäiset punaiset ranteet pilkottaen pitsimäisen saippuavaahdon alta.

Yllä oleva teksti näyttää kirjailijan tyylin. Äiti on äkeissään ja kun hän opettaa ”lapsiaan”, saarnaavan äänen voi miltei kuulla. Kirjan tunnelma ja kerronnan vivahteet muuttuvat tapahtumien mukaan ja loppuosa muistuttaa jo jännityskertomusta. Carol Shields on minustakin ”Jokapäiväisen elämän mestarillinen kuvaaja.” (The Guardian)

Oma lukukokemus

Ruohonvihreää on selkeän kielen ansiosta helppolukuinen. Se on ansiokasta, vakuuttavaa kirjallisuutta eikä ole ihme, että kirjailijan teoksia on käännetty yli kahdellekymmenelle kielelle.

Kirjassa on  ”vain” 261 sivua, mutta se on sisällöltään runsas ja antaa paljon mietittävää. Oikeastaan kirjaan tekee mieli palata välittömästi ja keskittyä toisella lukemisella erityisesti itselle merkittäviin kohtiin.

Suosittelen Ruohonvihreää kaikille lukijoille, ikään katsomatta.

 

 

 

Tallennettu kategorioihin Käännetty kaunokirjallisuus, Kotikuntani kirjastosta, Lukemiani kirjoja lähiajoilta ja kauempaakin | Avainsanoina , , , , | Kommentit pois päältä artikkelissa Carol Shields: Ruohonvihreää

Carol Shields: Pikkuseikkoja

01-10-2016-175034_pikkuseikkoja

Pikkuseikkoja. (Small Ceremonies, 1976) Suomentanut Hanna Tarkka. Otava, 2011. ISBN 978-951-1-24973-3.

Kirjailijan esittelyä

Kotikuntani kirjaston kokoelmissa on tämäkin mielenkiintoinen ja oikeastaan varsin yleispätevästi naisen elämää kuvaavan teos. Kirjailija Carol Shieldsin löysin vasta tänä kesänä ja olen nyt lukenut hänen teoksistaan n. puolet. Aiemmin olin nimen (huom!) perusteella arvellut hänen olevan ns. viihdekirjailija, mutta Suvi Ahola kertoo Sivumakuja- teoksessaan hänestä niin vakuuttavasti, että päätin tutustua hänen tuotantoonsa mahdollisimman laajasti.

Carol Shields (1935- 2003) syntyi Chicagossa vuonna 1935. Lapsuutensa hän eli perheineen Oak Parkissa, Illinoisissa. Shields valmistui Ottawan yliopistosta pääaineenaan englantilainen kirjallisuus. Vuonna 1957 hän meni naimisiin kanadalaisen miehen kanssa ja perhe muutti Kanadaan. Hänen laajan tuotantonsa tunnetuin teos on Kivipäiväkirjat, joka ilmestyi 1993. Shields oli naimisissa ja hänellä on viisi lasta. Hän  kuoli rintasyöpään 68-vuotiaana kesäkuussa 2003.

Kanadassa Shields työskenteli muun muassa Canadian Slavonic Papers -nimisessä lehdessä ja toimi professorina Ottawan, Brittiläisen Kolumbian ja Manitoban yliopistoissa.

Shields on julkaissut lukuisia romaaneita, novellikokoelmia, näytelmiä ja runoja. Shieldsin teokset käsittelevät ihmisten vuorovaikutusta, elämän haurautta ja sattumanvaraisuutta. Shields tarkastelee usein naisten elämää ja sisimpiä tunteita, ja hän kirjoittaa herkästi, pehmeästi ja hauskasti kiinnittäen lukijan huomion moniin pieniin yksityiskohtiin.

Carol Shieldsin suomennetut teokset alkuperäisen teoksen julkaisujärjestyksessä:

  1.  Pikkuseikkoja. (Small Ceremonies, 1976) Suomentanut Hanna Tarkka. Otava, 2011. ISBN 978-951-1-24973-3.
  2.  Ruohonvihreää. (The Box Garden, 1977) Suomentanut Hanna Tarkka. Otava, 2012. ISBN 978-951-1-24980-1.
  3.  Sattumankauppaa. (Happenstance, 1980.) Suomentanut Hanna Tarkka. Otava, 2006. ISBN 951-1-19537-9.
  4.  Kaiken keskellä Mary Swann. (Swann, 1987) Suomentanut Hanna Tarkka. Otava, 2010. ISBN 978-951-1-25241-2.
  5.  Kuiva kausi. (A Selibate Season, 1991) Suomentanut Hanna Tarkka. Otava, 2015. ISBN 978-951-1-27640-1. Kirjoitettu yhdessä Blanche Howardin kanssa.
  6.  Rakkauden tasavalta. (The republic of love, 1992.) Suomentanut Hanna Tarkka. Otava, 2002. ISBN 951-1-17064-3.
  7.  Kivipäiväkirjat. (The Stone Diaries, 1993.) Suomentanut Hanna Tarkka. Otava, 2000. ISBN 951-1-15316-1.
  8.  Larryn juhlat. (Larry’s party, 1997.) Suomentanut Hanna Tarkka. Otava, 1998. ISBN 951-1-16714-6.
  9.  Ellei. (Unless, 2002.) Suomentanut Hanna Tarkka. Otava, 2003. ISBN 951-1-18155-6.
  10.  Jane Austen. (Jane Austen, 2001.) Suomentanut Maria Lyytikäinen. Ajatus, 2006. ISBN 951-20-7110-X.
  11.  Tavallisia ihmeitä: Kootut novellit. (The collected stories, 2004.) Suomentanut Hanna Tarkka. Otava, 2008. ISBN 978-951-1-20842-6.

Luettelosta näkyy, että Shieldsiä on suomennettu vasta, kun Larryn juhlat sai 1998 Orange-palkinnon ja Kivipäiväkirjat oli v. 1993 Booker-ehdokkaana ja sai samana vuonna Pulitzer-palkinnon.  Ennen näitä palkintoja hän ei ollut Suomessa tarpeeksi tunnettu.

Pikkuseikkoja, ehjä esikoisromaani

Pikkuseikkoja on Carol Shieldsin esikoisromaani, jossa hän ruotii tarkkanäköisesti tavallisen arkisen elämän peruskysymyksiä. Romaanin päähenkilö on arvostettu elämäkertojen kirjoittaja Judith Gill, joka asuu perheineen isoa, vanhaa taloa. Hänen miehensä Martin on englannin kielen apulaisprofessori, Milton tutkija. Perhe muuttaa hänen sapattivuotensa takia Birminghamiin ja sieltä tuliaisina on muutakin, kuin runsas teepöytä sunnuntaisin.

Englannissa he asuvat talossa, jonka omistajat ovat puolestaan muuttaneet Kreikkaan vuodeksi. Tämän perheen tytär on samanikäinen kuin  alle kymmenvuotias Richard Gill. Anita ja Richard, vaikka eivät koskaan ole tavanneet toisiaan, aloittavat säännöllisen kirjeenvaihdon Englannin vuoden jälkeen. Siitä seuraakin mielenkiintoinen yllätys koko perheelle.

Tärkeä tekijä kirjassa on Judithin varsin persoonallinen ystävä, kirjailija Furlong, jota Gillin perheen teini-ikäinen tytär Meredith ihailee. Judith haluaisi kirjoittaa romaanin ja hakeutuu sen takia kirjoittajakurssille, jota vetää Furlong vetää. Hän käyttää tekstinsä aiheena Birminghamin talosta löytämäänsä, ilmeisen hylättyä käsikirjoitusta. Aiheen ”varastaminen”, vaikkakin hylättynä, alkaa vaivata Judithin mieltä ja hän vaatii Furlongia hävittämään koko tekeleen. Siitä alkaa monivaiheinen tapahtumasarja, joka on teoksen keskiössä ja Judithin ja Furlongin ystävyys on vakavasti uhattuna.

Nykyistä perheen asuntoa ja lapsuuskotiaan Judith kuvaa kirjassa näin:

Muutimme kotiimme yhdeksän vuotta sitten heti, kun viemäröintityöt oli tehty. Talossa on kaikki kuusikymmentäluvun omakotitaloarkkitehtuurin muotikliseet: arkihuone, ruokailusiipi, kodinhoitohuone ja suurimman makuuhuoneen yhteydessä oma kylpyhuone. Espanjalaistyylinen askelia säästävä keittiö tarjoiluluukkuineen, siirtomaatyylinen ulko-ovi, taloon yhdistetty autotalli, patiolle avautuva liukuovi ja viehättävä, avara porrastettu puutarha. Meiltä puuttuu vain soiva ovikello; vielä samalla viikolla, jolloin muutimme taloon, Martin ruuvasi kellokoneiston irti ja asensi sen tilalle kolkuttimen todistaen sen minkä olen aina tiennyt, nimittäin että sosialistisista ajatuksistaan huolimatta hän on yhdeksänkymmentäprosenttinen aristokraatti.

Talo on väritykseltään beigensävyinen ja kaikin puolin tavallinen. Verhot sointuvat mattoihin, matot huonekaluihin, nypyllinen sohva on kahden samanlaisen pikkupöydän välissä, ja pöydillä on samaa paria olevat lamput, suoraan Eatonin tavaratalon mallistosta. Käytännöllistä ja mukavaa, yllätyksiä ei ole. Kuin eläisi kotilossa, jolle ei tarvitse uhrata ajatustakaan

Ja se kaikki on tavallaan tarkoituksellista, tämä koko lailla laimea kiinnostukseni sisustamiseen. Sisareni Charleen ja minä olemme nyt onnellisesti aikuisiksi kasvaneina samaa mieltä yhdestä asiasta, nimittäin siitä, että lapsuuttamme kuormitettiin julmasti aivan ylenpalttisella sisustusmanialla. Scarboroughissa — siis vanhassa Scarboroughissa, ennen televisiota, ennen kauppakeskuksia, siivojen ja hivenen maalaismaisten katujen Scarboroughissa — sijaitseva lapsuudenkotimme, pikkuruinen talo, oli alituisten uudistusprojektien kohde. Tuntuu kuin olisimme läpi koko nuoruutemme joutuneet väistelemään tikapuita, kiertämään ja varomaan maalattuja kohtia ja syömään lounaamme tapettinäytteiden seassa. Pienessä olohuoneessa puhkesivat yhtenä vuonna loistoonsa eri suuntiin harittavat kukkaköynnökset, seuraavana taas ranskalaiset raidat, ja meidän tyttöjen kamari talon perällä pantiin sekin uuteen uskoon suunnilleen kerran vuodessa. Isä tapasi puistella päätään ja sanoa, että vähitellen huoneet kävisivät pienemmiksi ja pienemmiksi uusien maali- ja tapettikerrosten takia. Vielä tulisi päivä,jolloin joutuisimme kadulle, hän ennusti. Se oli hänen pikku vitsinsä, lähes ainoansa, mutta kun nyt oikein pinnistän muistiani, kuulenko vai kuvittelenko vain, että hänen äänessään oli hiven epätoivoa? Sisustus- ja puutarhalehdet olivat keskellä sohvapöytää ja pullistelivat uusia varastointi-ideoita tai käytännöllisiä ohjeita, kuinka ullakon laipioon liimataan värikästä kangasta. Ruokapöytä oli pintakäsiteltävänä kellarissa tai Chesterfield-sohvaan sovitettiin uusia irtopäällisiä. Taulut vaihtuivat vuodenaikojen mukaan. “Koti on minulle harrastus”, äiti selitti niille muutamille harvoille vieraille, joita meillä kävi, ja kun hän puhui, hänen katseensa kääntyi sisäänpäin kuin virittyen jo seuraavaan värisuunnitelmaan, siihen lopulliseen järjestykseen, joka oli melkein hahmottumassa innoittajanaan House & Garden, maailma johon me muut emme koskaan astuneet. Emme halunneet astua.

Judith löytää paperia etsiessään sattumalta Martinin laatikoista värikkäitä villalankavyyhtejä eikä keksi tai pysty kysymään mieheltään, mikä on niiden tarkoitus. Tämä häiritsee hänen elämäänsä ja suhdetta mieheensä. Yhtäkkiä langat katoavat ja viaton, mutta ällistyttävä ”salaisuus” paljastuu Martinin pitämän luennon yhteydessä.

Englantilaisille ystävillekin tapahtuu monelaisia asioita ja perheen isä John Spalding  tulee käymään Kanadassa. Sekään ei mene niinkuin voisi kuvitella. Judith on tottunut siihen, että hänen vaistonsa osuvat yleensä oikeaan. Tänä talvena tututkin ihmiset näyttäytyvät kuitenkin omituisessa valossa: kukaan ei olekaan aivan sellainen mitä Judith on luullut. Siitä kirja saa vauhdikkuutensa ja yllätys toisensa jälkeen paljastuu.

Ruohonvihreää on Shieldsin seuraava romaani ja sen päähenkilö on Judithin sisar Charleen. Huomasin tämän yhtäläisyyden vasta myöhemmin, koska olen lukenut kirjoja sattumanvaraisessa järjestyksessä ja esim. henkilöiden nimien samankaltaisuus paljastui vasta vähitellen. Ruohonvihreää valottaa lisää myös sisarusten lapsuusaikaa ja äidin erikoista luonnetta.

Oma lukukokemus

Olen hyvin tyytyväinen siihen, että löysin Carol Shieldsin tuotannon. Jo tämä ensimmäinen kirja osoittaa kirjailijan taitavuuden sekä yksityiskohtien kuvailussa että juonen kuljetuksessa ja osuvan ihmiskuvauksen.  Kirjailija käyttää kaunista kieltä ja rakentaa lauseet niin, ettei lukijan tarvitse kokea myötähäpeää hänen puolestaan.  Hanna Tarkan suomennos on myöskin hyvin onnistunutta.

Suosittelen lämpimästi Carol Schieldsin tuotantoa ja tätä kirjaa lukijoille.

 

 

 

 

Tallennettu kategorioihin Käännetty kaunokirjallisuus, Kotikuntani kirjastosta, Lukemiani kirjoja lähiajoilta ja kauempaakin, Suosikit, Yleinen | Avainsanoina , , , , | Kommentit pois päältä artikkelissa Carol Shields: Pikkuseikkoja

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär 1968, WSOY

Kirjan takakannen kuvaus teoksesta:

”Tämän lapsuudesta kertovan kirjan ”oikeita” henkilöitä ovat ukki ja mummi, isä, äiti, Anna, Jeremiah ja täti jolla on idea tai Poju jolla aina on nuha. Mutta yhtä oikea on Jumala joka asuu kivikkopuutarhan takana. Tai pimeys joka saapuu, kun iso harmaa olento hämärän tullen ryömii sataman yli, hapuilee pitkin käsivarsin Katajanokkaa ja ojentaa sormensa kohti venäläistä kirkkoa.

Todellista on takkatuli ateljeessa ja äidin verkkainen lempeä ääni lämpimässä pimeydessä. Todellista on turvallisuus. Mutta totta on myös että »ihmisiä saa helposti rikki, niitä voi murskata, repiä kahtia, sahata kappaleiksi. Siksi on tärkeää että löytää ajoissa piilopaikan.»

Tove Jansson kietoo lukijan pikkusormensa ympäri näissä ”muistelmissa”, joiden miljöönä on milloin isän, kuvanveistäjä Viktor Janssonin, ateljee 20-luvun Katajanokalla, milloin kesäinen Pellinki, meren lahdet ja poukamat. Tässä kirjassa lomittuvat lapsen arkipäivän tyyni realismi, idylli ja satu, jota rohkea mielikuvitus kuohuttaa — ja ymmärrämme, mistä muumipeikot ovat peräisin.”

Kirjan sisällöstä:

Ensimmäisen kertomuksen nimi on Kultainen vasikka ja se kuvaa Janssonin äidin perhettä. Perhe on uskonnollinen, kuten hovisaarnaajan perheelle sopiikin. Heti alussa Tove Jansson kuvaa lapsen tapaan raamatuullisin sanoin isoisäänsä:

”Minun ukkini on pappi ja saarnasi kuninkaalle. Kerran ennen kuin ukin lapset ja lastenlapset ja lastenlastenlapset täyttivät maan, hän tuli pitkälle vihreälle niitylle joka oli metsän ja vuorten reunustama niin että se muistutti paratiisin laaksoa. Vain toisesta päästä niitty oli avoin ja siinä oli merenlahti jossa jälkeläisten sopi uida.

Silloin ukki ajatteli: tässä minä rupean asumaan ja lisääntymään, sillä tämä on totisesti Kaanaan maa.”

Tove ryhtyy rakentamaan puutarhan kuusimajaan kultaista vasikkaa ajatellen, että se on pakanallinen paikka ja ympyrä on eduksi veistokselle. Hän näki suurta vaivaa vasikan rakentamisessa ja alkoi ajatella enemmän kultavasikkaansa kuin Jumalaa. Lopuksi hän kokosi risuja polttouhriksi. Siinä vaiheessa pelko alkoi karmia ja iltavalossa vasikka näytti oikealta. Mummu kulki ohi, vilkaisi rakennelmaa ja arveli herttaisesti, että Tove oli tehnyt pienen karitsan. ” Mummu ei edes huomannut, että se oli vasikka! Karitsa, voi kauhistuksen kanahäkki! Se ei ollut karitsan näköinen vähän vähääkään, ei sinnepäinkään” Tuleva taiteilija koki ensimmäisen tappionsa, jonka hän kyllä kohta pystyi kääntämään voitokseen.

”Juhlimisista kertoo kuvanveistäjä Viktor Janssonin tavasta tuoda kavereitaan salonkiinsa juhlimaan. Tove rakasti isän juhlimisia, vaikka ne saattoivat kestää monta yötä. Hän katseli parveltaan juhlijoita, jotka soittavat tai kulkevat ympäriinsä. Joskus joku nukahtaa, koska juhliminen väsyttää kovasti. Tovesta kauneinta on pöytä ja kokonaisuus on tärkeä. Miesten ja naisten erilaisuutta pieni Tove pohtii näin:

”Kaikki miehet juhlivat ja ovat kavereita, toinen ei koskaan jätä toista pulaan. Kaveri voi sanoa kauheita asioita, mutta seuraavana päivänä se on unohdettu. Kaveri ei anna anteeksi, hän vain unohtaa, nainen antaa anteeksi kaiken mutta ei unohda ikinä. Niin se on. Siksi naiset eivät saa juhlia. Anteeksisaaminen on hyvin kiusallista.”

Koko tarina on täynnä herkullisia yksityiskohtia asioista, joita tarkkailija on painanut mieleensä.

Toven novelli ”Jäävuori” on selvästi vaikuttanut Muumi-tarinoihin. Sitä kuvataan teoksessa värien kautta. Tove odottaa, että meressä kelluva jäävuori ehtii kodin kesäpaikan rantaan ja kun se vihdoin viimein ilmestyy, hän lähtee tutkimaan sitä tarkemmin ja pudottaa vahingossa taskulamppunsa sen sisään. Jäävuori kääntyy taas merelle ja loistaa merenselällä kuin vihreä majakka.

Lämpimin tarinoista on ”Joulu”. Se kuvaa perheen joulunviettoa, kaupungin komeimman kuusen hakemista satamasta, ateljeen varustamista jouluasuun ja joulukuvaelman rakentamista. Kerran tapahtui niin, että Poppolino, isän lemmikkiapina, söi suuhunsa vahasta tehdyn Jeesuksen, mutta äiti korjasi pian vahingon tekemällä uuden. Äiti toimi myös Luciana, koska on ruotsalainen. Isällä on kestämistä joulutouhuissa ja hän saa ottaa välillä huikat rauhoittuakseen.

Tove kuvaa joulun tuoksuja, joka puolelta kuuluvaa rapinaa ja kynttilöiden sytyttämistä ja tulipalojen sammuttamista.

”Milloinkaan ei ole niin rauhallista kuin heti joulun mentyä, silloin on saanut kaiken anteeksi ja voi taas muuttua tavalliseksi.”

Lumi on kertomus siitä, miten lumi saartaa talon, jonka lapsen äiti (Ham) on vuokrannut työskentelyään varten, jossa on monia huoneita ja ullakko. Mielikuvitusrikas lapsi (Tove) kokee  talon ominaislaadun syvästi, leikkii omia leikkejään ja pyrkii olemaan häiritsemästä äitään. Ullakolta on hyvä seurata, kun alkaa sataa lunta. Sitä sataa ja sataa ja lopulta se peittää koko talon. Lapsen mielestä talo on kallistunut, lumi on muuttanut mittasuhteet. Hän ajattelee: ”Maailma on kaatunut kyljelleen, se kallistui hiljakseen, vähän matkaa joka päivä.” Äiti ja lapsi asuvat vielä talossa pari päivää:

”Kumpikin kulki yöpaitasillaan eikä tehnyt mitään. Äiti ei piirtänyt. Me olimme karhuja, meillä oli havunneulasia mahassa… Joskus me vähän murahtelimme. Vaarallinen maailma sai jäädä oman onnensa nojaan, se oli kuollut, se oli pudonnut avaruuteen. Vain äiti ja minä olimme jäljellä.”

Lapsi on vihainen miehille, jotka lapioivat lumen ikkunoiden ja ovien edestä ja lumottu maailma särkyy, täytyy lähteä kotiin.

Lapsena koettuja tapahtumia, vaikutelmia ja haaveitaan Tove Jansson käyttää Muumi-kirjojensa aiheina jalostaen ne jännittäviksi kertomuksiksi. Tässä teoksessa on yhteensä 19 novellia, joissa kaikissa Tove Jansson kirjoittaa lapsen näkökulmasta hyvin aidosti. Suuri osa kertomuksista on omakohtaisia ja ikäänkuin pikkuvanhan lapsen kirjoittamia kaikkine totuuksineen. Kirjan kansi kuvaa hyvin ympäristöä, jossa hän kasvoi: pieni tyttö valkoisten veistosten keskellä.

Oma lukukokemus

Pidin tästä pienestä kirjasta hyvin paljon. Sitä on miellyttävää lukea ja Janssonin tapa kuvata lapsen ajatusmaailmaa ja havaintoja onhurmaavan todellinen. Yritän hankkia kirjan itselleni vaikka jostakin antikvariaatista, koska halua nauttia novelleista myöhemminkin.

Lähde:

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär, WSOY 1968, ISBN 951-0-01025-9, Kolmas painos Porvoo 1980

 

Tallennettu kategorioihin Elämäkerrat, Kotikuntani kirjastosta, Lukemiani kirjoja lähiajoilta ja kauempaakin, Taide, Yleinen | Avainsanoina , , , , , , , , | Kommentit pois päältä artikkelissa Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär 1968, WSOY

Tuula Karjalainen: Tove Jansson Tee työtä ja rakasta 2013

Tuula Karjalainen: Tove Janssoni elämäkerta Tee työtä ja rakasta

  Kirjan takakannen teksti:

”Tove Jansson (1914—2001) on Suomen tunnetuimpia taiteilijoita, ja hänen kirjojaan on käännetty tällä hetkellä jo yli neljällekymmenelle kielelle. Jansson oli  kuvataitelija, kirjailija, kuvittaja, käsikirjoittaja, laulujen sanoittaja ja miltei mitä vain.

Tuula Karjalaisen kirjoittama uutuuselämäkerta asettaa Tove Janssonin pitkän, värikkään ja tuotteliaan elämän osaksi 1900- luvun historiaa ja osoittaa, miten Janssonin elämä ja taide nivoutuvat tiiviisti toisiinsa ja miten esimerkiksi Muumilaakso ja sen asukkaat syntyivät toisen maailmansodan aikoihin, jolloin kirjailijan itsensä oli paettava julmaa aikaa mielikuvitukseensa, jonnekin lempeämpään maailmaan.

Ihmisenä Tove Jansson vaikutti aikansa arvoihin ja asenteisiin, muutokseen – ei koskaan vallankumouksellisena lipunkantajana, vaan hiljaisena mutta tinkimättömänä omien valintojensa mukaan eläjänä, esimerkkinä. Hänen syntymästään tulee vuonna 2014 kuluneeksi sata vuotta,ja keväällä 2014 avautuu Ateneumissa Tuula Karjalaisen kuratoima Tove Janssonin näyttely.”

Teoksen sisällöstä

Perheestä

Tove Janssonin lapsuus ja nuoruus antoi hänelle runsain mitoin aineksia sekä maalauksiin, Muumitarinoihin, että piirroksiin. Tovella oli erityisen lämmin suhde äitiinsä Signe ”Ham” Hammarsteniin, jonka kodissa Ruotsin hovisaarnaajan perheessäTove oli välillä pitkiäkin aikoja. Isä oli tunnettu kuvanveistäjä Viktor Jansson ja äiti suunnitteli Suomen setelipainossa seteleitä ja obligaatioita, piirsi kirjankansia ja pilapiirroksia sen ajan aikakauslehtiin. Hän piirsi vuosien 1929–1962 välillä 173 postimerkkiä, joiden yhteinen painosmäärä nousi kuuteen miljardiin. Molemmat vanhemmat olivat taiteilijoita.

Lähde: Wikipedia

Perhe asui ja työskenteli Viktor Janssonin ateljeessa. Isä eli sen ajan taitelijaelämää, ateljeessa pidettiin juhlia herrojen kesken, Tove seurasi niitä kiinnostuneena nukkumaparveltaan. Äiti oli taitelijantyönsä ohella se, joka pyöritti perheen arkea.

Opiskelua ja ystäviä

Tove tutustui opiskeluaikoinaan sen ajan tunnetuimpiin taideopettajiin ja tuleviin taiteilijoihin. Sam Vanni oli Tovelle sekä opettaja että miesystävä. Tapio Tapiovaaran kanssa oli Tovella oli varsin myrskyisä suhde. Hän ei voinut ymmärtää Tapiovaaran ailahtelevaa luonnetta ja suhde päättyikin sodan jälkeen ja muuttui ystävyydeksi.

Monet naistaiteilijat ovat maalanneet paljon omakuviaan. Tove Janssonin omakuvissa näkyy korostetusti hänen ikänsä ja myös vaatetus on tärkeä. Oman perheensä hän maalasi 1942 ja siinä on nähty hyvin monenlaisia merkityksiä ja symboliikkaa, jota siinä ei välttämättä edes ole.

Tove Janssonilla oli jo noihin aikoihin ajoittaisia masennuskausia, jolloin halu maalata katosi. Tähän toi piristystä uusi ateljee, jonka hän sai vuokrata Hjalmar Hagelstamilta ja jossa aiemmin oli toiminut Vapaa taidekoulu. Tästä ateljeestaan Tove ei koskaan luopunut.

Sota aika ja ja sen jälkeinen aika, freskomaalari

Tove tutustui Atos Wirtaseen jo ennen sotia. Heillä oli paljon yhteisiä ystäviä sen kautta, että Tove piirsi varsin kantaaottavia pilapiirroksia Garmiin, johon myös Wirtanen kirjoitti. Heidän välilleen syntyi suhde, joka oli vaihteleva luonteeltaan eri aikoina. Tove olisi halunnut mennä naimisiinkin, mutta Atos kosi liian myöhään; Tove oli jo tavannut Vivica Bandlerin  ja maalasi hänet esim. Helsingin kaupungintalon freskojen keskeiseksi henkilöksi. Tuohon aikaan Jansson maalasi paljon freskoja, mm. Teuvan alttaritaulun ja satukuvia moneen Helsingin kaupungin kiinteistöön.

Muumien synty

Muumilaakson hahmoja oli jo syntynyt. Em. freskossa Tove istuu etummaisena ja hänen pöydässään on pieni muumihahmo. Muumimaailma on sodan aikaisen ahdistuksen vastapaino. Tähän maailmaan hän voi sijoittaa sekä osia omasta perheestään että lapsuuden aikaisista tapahtumista. Muumien suosio yllätti Toven. Kun Associated Newspapers -lehtikonserni halusi Tovelta muumiaiheisen sarjakuvan eli kuusi sarjakuvaa viikossa, Tove hyväksyi sopimuksen seitsemäksi vuodeksi. Sopimusaikana hänellä ei ollut taloudellisia huolia, mutta aikaa maalaamiseen ei jäänyt, niinkuin hän oli kuvitellut. Hän on lähettänyt mm. ystävälleen piirroksen, jossa itse uhkaa muumihahmoja lihanuijalla.

Taikatalvi

1950-luvulla Tove oli täystyöllistetty, mutta yksinäinen. Hänellä oli paljon ystäviä ja oma perheensä, mutta ei pysyvää elämänkumppania. Pariisissa hän oli sattumalta tavannut Tuulikki Pietilän ja sieltä palattua alkoi rakkaus, joka oli elämänmittainen, kesti lähes puoli vuosisataa. Kirjaan Taikatalvi ilmestyy uusi hahmo Tuutikki, joka on älykäs ja realistinen. Tuutikki on aina järkevä ja kertoo Muumipeikolle elämästään:”Kaikki on hyvin epävarmaa ja juuri se tekee minut levolliseksi.” Tuulikki Pietilä oli se tasapainottaja ja kumppani, jota Tove oli etsinyt.

Muumit valloittavat

Muumikirjoista tuli ihailtuja ja suosittuja niihin sisältyvän viisauden ja omitakeisen filosofian vuoksi. Merkillistä on, että ne käännettiin suomeksi vasta kymmenien vuosien kuluttua. Ensimmäinen Muumit ja suuri tuhotulva on julkastu ruotsiksi 1945 ja suomeksi 1991! Ja muiden kirjojen kohtalo on ollut aivan samalainen. Mm. teos Vaarallinen matka vuodelta 1977 on suomennettu 1996.

Tove Jansson oli hyvin ahkera sekä piirtäjänä, kirjoittajana että maalarina. Hän palasi taidemaalariksi 1960-luvulla, jolloin hänellä oli useita näyttelyitä Helsingissä. Arvostelut olivat kohtuulliset, mutta tuntui siltä, ettei hän ollut löytänyt uudestaan tyyliään maalarina kaikkien uusien virtausten keskellä. Näin ollen hän jatkoikin edelleen kuvitustöitään ja myös muumien luomista. Erityisesti ruotsalaiset arvostivat häntä ja tilasivat häneltä paljon muutakin kuin muumeja.

Kirjoittaminen

Näkymätön lapsi – novelleja lapsille poikkeaa muista muumikirjoista, koska se ei ole yhäjaksoinen tarina, vaan erillisiä novelleja. Sen jälkeen ilmestyivät vielä Muumipappa ja meri sekä Muumilaakson marraskuu.Tässä vaiheessa Tove alkoi kirjoittaa aikuisille mm. Kuvanveistäjän tytär -kirjassa on paljon omaelämäkerrallista aineistoa, vaikka se onkin kaunokirjallinen tuote. Tämä lisäksi ilmestyivät novellikokoelmat Kuuntelija, Kesäkirja, Aurinkokaupunki, Nukkekaappi ja muita kertomuksia, Kunniallinen petkuttaja, Kevyt kantamus, Reilua peliä sekä Seuraleikki. Teokseen Viesti on koottu novelleja edellisistä ja lisäksi siinä on ennen julkaisemattomia tekstejä. Yhdessä Tuulikki Pietilän kanssa Jansson on julkaissut kirjan Haru, eräs saari.

Pariisissa

Pariisi oli Tovelle ja Tuulikille tärkeä kaupunki, jossa Tove löysi uudelleen maalaamisen ilon. Hän maalasi Tuulikin graafikkona voimakkain värein ja vapautuneesti. Samaa tyyliä on  myös ns. ”Ruma omakuva”, joka on nimenomaan maalauksellinen eikä siinä ole jälkeäkään alkukauden koristeellisuudesta, josta häntä oli moitittu.

Muut työt

Kuusikymmenluvulla alkoi Toven kohdalla aikaa vievä teatterin tekeminen, elokuva-, televisio ja radiotoiminta. Silloin vastuu sarjakuvista jäi hänen veljelleen Lasselle, joka opetteli piirtämään hahmot samalla herkällä viivalla, jota Tove oli käyttänyt. Näin Tovelle jäi aikaa hoitaa itse ihailijapostiinsa. Hän sai kokea, että lapset pitivät häntä sankarinaan, jolla on mahdollisuus vaikuttaa ihan kaikkeen. Viesti -novellikokoelmassa on esimerkki japanilaisen ihailijan kanssa käydystä kiirjeenvaihdosta. Japanissa oltiin erityisen innostuneita muumiperheestä. Tovea ihailtiin v. 1990 Japanissa kuin Hollywood -tähteä.

Haaveet taiteilijasiirtokunnista ja saaret

Tove haaveksi 1940 -luvulla ostavansa asuntolaivan tai perustavansa taiteilijasiirtokunnan Marokkoon, mutta kumpikaan ei toteutunut. Veljensä Lassen kanssa hän halusi lähteä pakoon Tongalle kaikkea surua ja yksinäisyyttä. Paha kyllä, Tongan valtio ei halunnut heitä.

Pellinki saarineen oli Tovelle maailman rakkain paikka. Hän yritti mm. saada itselleen Kummelskärin majakkasaaren, josta oli haaveillut jo pikkutyttönä. Se ei onnistunut, mutta veljensä kanssa hän alkoi rakentaa taloa Bredskäriin. Sinne alkoi kuitenkin tulvia  Tovesta kiinnostunutta väkeä, joten hän vuokrasi etäämmältä Klovharun, johon rakennettin pieni talo Toven ja Tuulikin käyttöön. Siitä tuli molemmille pitkäaikainen asuinpaikka.

Muumitalon rakentaminen

Rakentaminen oli aina ollut Tovelle hyvin tärkeätä. Myös Tuulikki oli kätevä käsistään. Aivan sattumalta oli lääkäri Pentti Eistola rakentanut kookkaan muumitalon, joka synnytti vuosia kestäneen ystävyyden näiden kolmen kesken. Sitä seurasi vielä isomman talon rakentaminen kaikkine yksityiskohtineen, muumihahmoineen ja varusteineen. Sen rakentamista kuvaa kirja Outo vieras muumitalossa, joka ilmestyi v. 1980.

Lähtö saarelta ja muita hyvästijättöjä

Kaukaisella saarella ei voi asua, jos on vanha ja voimat alkavat ehtyä. Niinpä Tove ja Tuulikki päättivät lähteä saarelta, kun kaikki oli vielä melko hyvin. He lahjoittuivat saaren Pellingin kotiseutuyhdistykselle. Saaresta on syntynyt kirja Haru, jonka kuvat ovat Tuulikin ja teksti Toven, Tovella kun oli vihot täynnä saaren tapahtumia ja historiaa.

Tovelta kysyttiin kerran, miten hän olisi elänyt elämänsä, jos saisi nykyisten kokemusten valossa sen uudelleen valita. Tove olisi valinnut toisin, mutta ei kertonut miten hän olisi elämänsä tuolloin elänyt.

Oma lukukokemus

Tuula Karjalaisen teos on sisällöltään rusas ja mielenkiintoinen luotaus Tove Janssonin elämään. Kuvaukset hänen yksityiselämästään olivat minulle uutta, koska tiesin ainoastaan Tuulikki Pietilän hänen kumppanikseen. Elämäkerran myötä kiinnostuin erityisesti Tovesta kirjailijana, koska hän on ollut tunnettu erityisesti Muumimaailman luojana. Olenkin nyt lukenut sekä Viesti -novellikokelman että Kuvanveistäjän tytär -teoksen ja etsiskelen luettavakseni myös muita.

Tuula Karjalaisen tekstii on tarkkaa ja lähdeviittauksin varustettua, joten voi olla varma, että se perustuu faktatietohin. Sitä ei voi lukea ohimennen, vaan aina välillä on palattava takaisin ja tarkistettava muistikuviaan. Toisinaan kirjoittaja harrastaa liikaa toistoa, silloin lievä ärsytys käy mielessä, mutta ymmärrettävästi hän haluaa toistamalla korostaa määrättyjä asioita.

Kiitos Tuula Karjalaiselle teoksesta!

Suositus:

Suosittelen Tuula Karjalaisen teosta Tove Jansson Tee työtä ja rakasta kaikille taiteesta, kirjallisuudesta ja myös muumeista kiinostuneille.

 

 

 

 

 

 

 

 

Tallennettu kategorioihin Elämäkerrat, Lukemiani kirjoja lähiajoilta ja kauempaakin, Yleinen | Avainsanoina , , , , | 2 kommenttia

Tove Jansson: VIESTI, valitut novellit 1971-1997

Tove Jansson Valitut novellit 1971-1997

Teos on WSOY: kustantama v. 1999.

Suomentajat KyllikkiHärkäpää, Kristiina Kivivuori, Eila Pennanen,Oili Suominen ja Päiviö Taubert.

Perustiedot

Tove Jansson on valinnut kokoelmaan novelleja teoksistaan Nukkekaappi,Kevyt kantamus, Reilua peliä ja Seuraleikki. Tämän lisäksi kirjassa on kahdeksan ennen juklaisematonta novellia. Viesti-kokoelmassa kertomukset eivät ole kronologisessa järjestyksessä, mikä tuo uuden, jännittävän elementin mukaan kokoelmaan.

Novellien sisällöstä

Ensimmäinen uusi novelli on nimeltään ”Rakkaat enoni” ja siitä saa hyvän käsityksen ruotsalaisen hovisaarnaajan isosta perheestä, josta Toven äiti on lähtöisin. Väkisinkin tulee mieleen Bergmanin ohjaama ”Fanny ja Aleksander”, sillä samalla tavalla erilaisia ovat myös Signe ”Ham” Hammarstenin veljet. Tyttäret meinivät naimisiin, Elsa papin kanssa mMuuttaen Saksaan ja Signe kuvanveistäjän Viktor janssonin kanssa.Torsten, Einar, Olov ja Harald elivät edelleen Tukholmassa. Einar opiskeli pisimmälle ja hänestä tuli lääketieteen professori. Hänen luonaan Tove asui nuorena pitkäänkin. Torsten eno taas oli ainutlaatuinen persoona, hänessä oli suurta seikkailijaa ja jo nuorena oli selvää, että hänestä tulisi vuori-insinööri. Hän nimittäin räjäytteli milloin mitäkin.

Olov-enosta tuli biologian lehtori, joka oli kerännyt hyönteisiä koko elämänsä ajan. Aikuisena hänellä oli talossaan iso kellarityöhuone, jossa hän veisteli venettä tai pieniä eläimiä. Hän oli ateisti, joka eräänä jouluna veisti myös pyhän perheen! Harald oli Toven enoista kuuluisin, matematiikan lehtori, joka oli samalla suurpurjehtija, lasketteilja ja vuorikiipeilijä.

Novelli ”Päättäjäispäivä” on hieno ajankuvaus ja riemullinen kertomus Ateneumin päättäjäisistä. Siinä esiintyy monta tulevaa tunnettua taiteilijaa mm. Eva Cederström, Tapio Tapiovaara, Matti Petäja ym. Lopuksi Tove vaeltaa kotiin läpi kaupungin.

”Minusta on niin kummallista tuo mitä puhutaan, että on niin vaikeaa olla onnellinen.”

”Sarjakuvapiirtäjä” on kertomus piirtäjästä, joka saa pitkän sopimuksen lehteen ja sen myötä oman huoneen lehtitalossa. Osoittautuu, että se on edellisen piirtäjän huone, sieltä löytyy hänelle kuulunutta pikkutavaraa. Uusi piirtäjä kiinnostuu edeltäjänsä kohtalosta, mutta hänelle vastataan vain – hän väsyi. Piirtäjä haluaa kuitenkin itsepintaisesti päästä tapaamaan edeltäjäänsä ja siinä onnistuukin. Selitys kuului:

”Niiden silmistä se johtui, sanoi Allington kääntymättä. Niiden sarjakuvasilmistä. Samat idioottimaiset pyöreät silmät koko ajan. Hämmästys, pelko, ihastus ja niin edelleen, eihän tarvitse muuta kuin siirtää pupillia ja hiukan kulmakarvaa, ja ihmiset luulevat sitä taidoksi, ajatella että saa esiin niin paljon niin vähällä.”

Novellissa tulee esiin Tove Janssonin omat kokemukset sidonnaisuudesta lehtitaloon, jota käsitellään hänen elämäkerrassaan. Aiheesta on tehty myös elokuva, jonka nimeä en muista, mutta sen yhteyttä Tove Janssoniin en tiedä.

Saarelle sijoittuu novelli ”Orava”. Siinä kuvataan saarella yksin asuvaa kirjailijaa  ja hänen suhdettaan sinne ajautuneeseen oravaan. Tarinalla on ilmeisesti vastine todellisuudessa, koska siitä puhutaan muuallakin Tove Janssonin tuotannossa.

”Eräänä tuulettomana päivänä marraskuussa vähän ennen auringonnousua hän näki venerannassa oravan. Se istui liikkumatta lähellä vettä, hämärässä sitä tuskin edes näkyi, mutta hän tiesi, että se oli elävä orava eikä hän ollut pitkään aikaan nähnyt mitään elävää. Lokkeja ei oteta lukuun, ne ovat aina menossa pois, ne ovat kuin tuuli aalloilla ja ruohon yllä.”

Otteesta näkyy Janssonin kuvaileva ote aiheeseensa. Novelli oravasta on siitä todella oivallinen esimerkki. Orava on aluksi kovin itsenäinen, mutta vähitellen suostuu syömään kallioisella saarella päivittäin tarjotun ruokansa ja muuten elelee omillaan. Kirjailija miettii oravaa ja painiskelee tekstinä kanssa. Lopulta orava lähtee – se on hypännyt veneeseen, joka on päässyt irti, istuu perätuhdolla ja tuijottaa. Se on lähtenyt peruuttamattomasti.

”Ulkona oli alkanut sataa lunta. Sitä tuli tiheään ja rauhallisesti, talvi oli tullut. Hän lisäsi puita pesään ja kiersi lampunliekin isommaklsi. Sitten hän meni keittiön pöydän ääreen istumaanja alkoi kirjoittaa, hyvin nopeasti: Eräänä tuulettomana päivänä marraskuussa, vähän ennen auringonnousua, hän näki venerannassa ihmisen…”

Vaikka kokoelmassa on muitakin kiehtovia novelleja, mieltäni askarruttamaan jäi erityisesti tämä kertomus oravasta.

Herkullinen ”Taidetta luonnossa” on ilmiselvästi kirjoitettu Aimo Tukiaisen ateljeen ympärille kehittyneen kesänäyttely Purnun innoittama. Päähenkilönä on näyttelyn vartija ja   kesänäyttelyn luonnetta kuvataan osuvasti.

”Joka päivä vartija aukaisi porttien salvat ja ihmiset virtasivat sisään kauniille alueelle, heitä tuli autoilla ja busseilla kaikkialta sisämaasta ja jopa pääkaupungistakin, heillä oli lapsia mukanaan ja he olivat huviretkellä, he uivat lumpeiden seassa ja joivat kahvia ja kuljeksivat koivujen alla, lapset keinuivat ja heitä valokuvattiin ison pronssihevosen  selässä ja yhä useammat ja useammat ihmiset halusivat nähdä Taidetta luonnossa.”

Novelli kertoo pariskunnasta, joka jää vahingossa alueelle portin sulkeuduttua ja heidän taulukaupoistaan Vartija kuuntelee heidän nahisteluaan siitä, mita taulu esittää ja keksii sitten asiaan hyvän ratkaisun. Pariskunta lähtee ja vartija on saanut ajateltavaa.

Hän meni ja asettui pitkäkseen saunakamariin, missä oli neljä tyhjää seinää. Oli hauska katsella niitä ilman vanhoja toistuvia ajatuksia joihin oli tottunut.

Tove Janssonin kieli on värikästä ja soljuu kauniisti. Monien novellien taustalla on tunnistettavissa kirjoittajan omia kokemuksia, jotka hän on toisinaan hyvin lämpimästi, toisinaan ironisesti muokannut novellin muotoon.Hän olisi menestynyt myös pelkästään kirjailijana, sillä hänelle on kertynyt valtavasti aineistoa sekä lapsuuden kodistaan että myöhemmistä elämänvaiheistaan. Mutta hän piti itseään ensisijaisesti maalarina ja oli välillä kovin ahdistunut aina vain paisuvan Muumituotannon takia. Kirjat olivat hänelle tapa kertoa kokemuksistaan kuvien lisäksi myös sanallisessa muodossa.

Tove Jansson ei ole kirjailijana niin arvostettu kuin mitä hän ansaitsisi.

Suositus:

Suosittelen Viesti-novellikokoelmaa ehdottomasti kaikille novellien ystäville.

Lähteet: Tove Jansson, Viesti novellikokelma 1999.                                                          Tuula Karjalainen, Tove Janssonin elämäkerta Tee työtä ja rakasta 2013

 

 

 

Tallennettu kategorioihin Käännetty kaunokirjallisuus, Kotikuntani kirjastosta, Lukemiani kirjoja lähiajoilta ja kauempaakin, Yleinen | Avainsanoina , , , , , , , , | Kommentit pois päältä artikkelissa Tove Jansson: VIESTI, valitut novellit 1971-1997

Henrika Ringbom: Sonjan kertomus

Henrika Ringbom: Sonjan kertomus

Kirjailija: Henrika Ringbom

Teos Sonjan kertomus

Suomentaja: Liisa Ryömä

Päällys: Hannele Kajander

Kuva: Tiibettiläinen thangka kirjasta Kaukomaiden taidetta toim. L. Hájek

Kustantaja: Tammi 2005

Takakannen esittelyssä kerrotaan mm:

”Sonjan kertomus nivoutuu kahden naisen, Sonjan ja Maaritin, välisen koko yön kestävän keskustelun ympärille. Naiset käyvät läpi piinaavia ja ahdistavia menneisyyden tapahtumia. Vaikka naisilla on menneiden asioiden kulusta ratkaisevia erimielisyyksiä ja eriäviä muistikuvia, heitä sitoo yhteen voimakas ja lähes selittämätön  riippuvuussuhde ja kiitollisuudenvelka.

Maaritin menneisyydessä kummittelee kaksi ruumista, joiden kanssa hänellä on jotakin tekemistä. Mitä tapahtui vaikeasti vammautuneelle Jesperille ja häntä hoitaneelle ex-vaimolle? Voisiko pienen lapsen äiti Maarit olla murhaaja?”
Oma lukukokemus
Olen lukenut Ringbomin aiemman kirjan ”Maarit Sarasteen kaipuu” ja uutta teosta mainostettiin jatkona edelliselle. Koska tuo kirja oli jollain tavalla hyvin salaperäinen ja vaikeasti avautuva, olen jo pitkään halunnut tietää, mitä kirjan päähenkilölle tapahtui. Ertityisesti minua kiehtoi kirjan kansi, sen värimaailma ja aihe.
Yllätys oli suuri, kun teoksessa esiintyvässä Maaritissa ei ollut ollenkaan piirteitä edellisen teoksen tiukasta Suomen Pankin finanssimaailmassa elävästä, yksinäisestä naisesta. Kyseessä on mielestäni aivan eri henkilö. Mutta kun pääsin tästä järkytyksestä eteenpäin, teksti sinällään alkoi vetää mukaansa ja herättää kysymyksiä siitä, mitä menneisyydessä on todella tapahtunut.
Outo on varsinkin tapa, jolla Maarit tutustuu toiseen päähenkilöön, Sonjaan. Sonja on talousasioita käsittelevä lakinainen, jonka Maarit melkein pakottaa selvittämään kanssaan häntä itseään vaivaavia asioita.
Vähitellen teos muuttuu vakavaksi ja painostavaksi keskusteluksi ihmisen oikeudesta päättää toisen elämästä ja kuolemasta. Kaikki on tapahtunut menneisyydessä, mutta loogisella päättelykyvyllään ja empaattisella suhtautumisellaan Sonja avaa menneita tapahtumia Maaritille, joka reagoi eri tavalla, riippuen siitä, miten lähelle totuutta keskustelu päätyy milloinkin.
Teos alkaa vähitellen muuttua niin jännittäväksi, että sitä voisi nimittää trilleriksi. Yön mittaan asiat alkavat valjeta vai onko kaikki ollut sittenkin vain unta.
Suositus:
Sonjan kertomus toimii itsenäisenä teoksena, mutta jos on lukenut Maarit Sarasteen kaipuu-teoksen, ajatukset askartelevat yhtä aikaa molemmissa teoksissa ja kuvio on vaikeammin hahmotettavissa. Itse yllätyin teosten erilaisuudesta ja tiivistyvästä jännityksestä. Olen itse asiassa hämmästynyt siitä, ettei Henrika Ringbomin Sonjan kertomus tullut suositummaksi eikä sitä esitelty näkyvämmin esim. lehdistösssä, vaikka se on erittäin sujuvaa tekstiä ja aiheeltaan mielenkiintoinen. Suosittelen sitä lukijoille lämpimästi.

 

 

 

 
 
 
 
 

 

 

 

 

Tallennettu kategorioihin Käännetty kaunokirjallisuus, Lukemiani kirjoja lähiajoilta ja kauempaakin, Yleinen | Avainsanoina , , , , , | Kommentit pois päältä artikkelissa Henrika Ringbom: Sonjan kertomus

Luettuja kirjoja: Helen Kim, Pitkä sadekausi

Helen Kim: Pitkä sadekausi 1998

Helen Kimin kirjan kannen graafinen suunnittelu on Katja Alasen ja etukannen piirroksen on tehnyt John Clapp.

Pitkä sadekausi

Kirjailija Helen Kim

Kustantaja OTAVA

Alkuperäinen teos The long season of rain                                                                         Suomentanut Päivikki Juvakoski-Heino

Julkaisvuosi 1998, sivumäärä 336

Takakannen kirjaesittely

Runollinen, vahvasti omaelämäkerrallinen romaani kuvaa eteläkorealaista arkielämää tarkkanäköisen Chug-hi-tytön näkökulmasta. Tarina kietoutuu Koreoiden karuun historiaan ja murrosten aikaan.

Eteläkorealaisen Chung-hin perhettä ei onnistanut, kaikki lapset ovat tyttöjä. Isälle tämä oli suuri häpeä ja äiti tekee kaikkensa hankkiakseen pojan. Kun perheeseen sijoitetaan orvoksi jäänyt poika Pjong-su väliaikaisesti, kaikki muuttuu. Äiti haluaa kiihkeästi adoptoida pojan, mutta isä ei suostu. Chung-hi ei voi ymmärtää, miksi äiti on niin epätoivoinen ja isä vihainen – miksei hän sisarineen riitä?

Referointi

Kirja kertoo eteläkorealaisen perheen elämästä ja vaiheista. Perheen isä on ehdoton auktoriteetti ja hyvin vähän läsnä perheensä elämässä. Häntä edustaa isoäiti, joka vain harvoin on eri mieltä poikansa kanssa. Perheeseen kuuluu neljä tyttöä ja äiti, joka suree sitä, ettei ole onnistunut saamaan poikaa. Lisäksi on vielä talousapulainen.

Yllättäen erään pitkän sadekauden aikana taloon tulee isoäidin ystävä, jolla on mukanaan pieni poka, jonka muu perhe on kuollut maanvyörymässä. Poka tuli asumaan perheeseen siksi aikaa, että hänelle löydettäisiin koti. Tilaa ei ole kovin paljon ja poika saa nukkua isoäidin kanssa, johon tytöt ovat hyvin tyytyväisiä.

Talo on tyypillinen korealaistalo, tosin heillä oli oma vihannespuutarha, joka ei ollut aivan yleistä. Kirjailija kertoo:

Asuimme siis tyypillisessä korealaistalossa, tosin meillä oli oma vihannespuutarha, mikä ei ollut kovinkaan yleistä tuohon aikaan. Talomme oli hevosen kengän muotoinen, ja sen siipirakennusten välisessä pihassa oli ruusutarha, jossa varhaiskesällä kukki valkoisia, punaisia ja vaaleanpunaisia ruusuja. Keittiö, ruokailuhuone ja apulaisen huone sijaitsivat talon siinä siivessä, joka jäi vasemmalle oleskelutilasta puutarhaan päin katsottaessa. Varasto, sisääntulotila, kylpyhuone ja vierashuone, jonka Chang-hi onni ja minä saimme käyttöömme myöhemmin tuona kesänä, sijaitsivat oikeassa siivessä.

Talon pääosassa, joka yhdisti siipirakennuksia, pääsi oleskelutilan kautta kulkemaan isosta makuuhuoneesta isoäidin huoneeseen, mutta talon muihin huoneisiin oli mentävä ulkokautta.

Rakennuksen seinät olivat ohuet ja keskustelut kantautuivat huoneesta toiseen, vaikka olisi puhuttu kuiskaamalla. Jotta tytöt voisivat kertoa toisilleen asioita muiden kuulematta, he olivat opetelleet lukemaan toistensa huulilta.

Sukuun kuului myös rikkaita tätejä, jotka toisin kuin tyttöjen äiti, voivat tehdä mitä haluavat, mikä on ihmetyksen aihe tytöille. Äiti teititteli isää isää, mutta isä vastasi sinuttelemalla, eli heidän perheessään äiti oli vasta kolmannella sijalla isän ja isoäidin jälkeen.

Lapset eivät yleensä nähneet isäänsä muulloin kuin aamiaisaikaan. Isä työskenteli sotakorkeakoulussa kouluttajana kuutena päivänä viikossa ja matkusti usein ulkomaille konferensseihin. Yleensä hän söi ulkona ja tuli kotiin hyvin myöhään. Isoäiti oli ainoa, joka saattoi siitä huomauttaa hänelle.

Äiti oli aikoinaan saanut hyvän koulutuksen ja työskenteli sodan aikan armeijan palveluksessa. Siellä hän tapasi tulevan miehensä ja lapset eivät lakanneet ihmettelemästä valokuvaa, jossa isä kantaa äidin laukkua. Nykyisin ei sellainen olisi tullut kysymykseenkään!

Kansikuva Pitkä Sadekausi, Helen KIm

Helen Kim: Pitkä sadekausi, kansi Katja Alanen ja John Clapp

Luku soijapapukeitosta

Etelä-Korean tapoihin kuului ainakin vielä 1960-luvulla soijapapukeiton valmistaminen. Keittoa tehtiin niin paljon, että sitä riitti kaikille sukulaisille, naapureille ja muille halukkaille. Keiton tekeminen on kuvattu tarkkaan.

Pääkokkina toimi isoäiti, hän kävi ohjaamassa keiton valmistusta, määräsi montako malia soijapapuja tarvittiin ja kehotti äitiä valmistamaan tuoretta kimchiä päivän kunniaksi.Keitetyt soijapavut jauhettiin jauhinkivillä jauhoksi. Äiti otti soijajauhot, laittoi ne harsokangaspussiin ja väänsi sitä niin, että neste valui pöydällä olevaan astiaan. Tytöt saivat auttaa äitiä tekemään riisijauhoista marmorikuulien kokoisia pyöryköitä.

Nuudelit tilattiin ja tuotiin aamulla. Kun vieraat alkoivat saapua, nuudelit kaadettiin ensin kuumaan veteen ja huuhdottiin kylmällä vedellä. Riisipyörykät keitettiin erikseen ja ne sekä nuudelit lisättiin kylmään soijapapukeittoon. Lopuksi lisättiin jäitä, jotta keitto oli tarpeeksi kylmää. kuumana päivänä keitto maistui sekä vieraille että omalle perheellle.

Kesäloma saarella

Kesäloman aikana pienellä saarella alkaa kriisi, joka johtaa siihen, että äiti kirjoittaa jokaiselle tyttärelleen kirjeen ja lähtee kotoa. Tätä edelsi mm. isän häviäminen saarella ja myöhempi nurja suhtautuminen äitiin. Tytöt ymmärsivät, että oli keskusteltu taas kerran pojasta, jonka äiti haluaisi adoptoida, tällä kertaa jonkun isän aviottoimista lapsista. Isä ei suotunut siihenkään.

Äiti palaa kotiin

Kertoja-minä aprikoi, että äiti on mennyt kotiinsa, oman äitinsä luo. Hän matkustaa sinne, vaikka ei ole koskaan ennen kulkenut bussilla ja löytää äitinsä herkässä tilassa.

Me emme puhuneet kovinkaan paljon, mutta tuo päivä tulee ikuisesti säilymään mielessäni. Tulen muistamaan tarkasti sen kaiken: ensimmäisen linja-automatkan, jonka tein aivan yksin; isoäiti Mmm ruskeaksi lakatun pöydän, jonka pintaa koristivat lumpeenkukkamaalaukset; puolikypsien päärynöiden kirpeän maun ja äidin kämmenen, johon oli jälleen ilmaantunut purppuranpunaisia hampaanjälkiä mutta ennen kaikkea tulen muistamaan äidin katseen, joka oli samalla sekä surullinen että rauhoittava, kuin kauriin kaihoisa katse.

Tilanne päättyy siten, että äiti lähettää tytön takaisin kotiin, mutta antaa tälle hopeketjun, jossa on neitsyt Marian kuva.

Isä käy selvittämässä asioita äidin kanssa ja saa tämän palaamaan kotiin. Orpopoika sijoitetaan varakkaaseen perheeseen ja elämä palaa tuttuihin uomiinsa. Isä alkaa vihjailla, että eläkeikä lähestyy ja hän harkitsee arheen muuttavan Amerikkaan, mutta tätä ei kovin tarkoin käsitellä. Vielä kirjan lopussa on tarkka kuvaus kimchin valmistuksesta haudutuskuoppineen kaikkineen.

Oma lukukokemus

Kirja on kuuluu eri maiden elämää käsittelevään sattumanvaraiseen sarjaan. Käteeni on osunut useita vastaavia kaukoidän elämästä kertovia kirjoja ja on ollut hyvin mielenkiintoista tutustua niihin. Samaa sarjaa on ollut mm. Madeleine Thienin kirja Varmuus. Teos on hyvin kirjoitettu ja helppolukuinen, osaksi ehkä sen takia, että se kertoo asioista lapsen näkökulmasta. Kirjan tapahtumat ovat vuodelta 1969, jolloin kirjoittaja oli 12-vuotias. Samana vuonna perhe muutti Yhdysvaltoihin ja kirja julkaistiin siellä 1996. Odotan innolla jatkoa perheen tarinaan, mutta ainakaan vielä kirjaa ei ole ilmestynyt. Helen Kim opettaa luovaa kirjoittamista New Jerseyssä, jossa hän myös asuu.

Voin suositella kirjaa kaikille selkeästä tekstistä ja mielenkiintoisista tapahtumista kiinnostuneille lukijoille. Suomennos on nautittavaa kieltä.

Lähteet: Helen Kimin teos

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , | Kommentit pois päältä artikkelissa Luettuja kirjoja: Helen Kim, Pitkä sadekausi

Gordon S. Seagrave: Vuoristosairaalani Burmassa

Gordon S. Seagrave Life-lehden kuvaajan kuvaamana Burmassa 1946

 

Kirjoittaja Gordon S, Seagrave

Kirjan nimi: Vuorostosairaalani Burmassa

Suomentaja Annikki Palmén

Kustantaja WSOY, Porvoo

Painettu 1958

Sivumäärä 243 s.

 

Esitiedot

Löysin kirjan mieheni kirjastosta ja koska olen ollut kiinnostunut ns. Indo-Kiinan historiasta aiempien lukemieni kirjojen perusteella, tartuin siihen.

Tietoa kirjailijasta

Vuoristosairaalani Burmassa kertoo Gordon Seagravesta, jonka esi-isät jo usean sukupolven ajan olivat olleet baptistikirkon lähetyssaarnaajina Burmassa, niin myös hänen vanhempansa. Gordon syntyi Yangonissa, Myanmarissa (Burma)1897 ja kuoli Kaliforniassa 1965.

Gordon aviuoitui 1920 Marion Morsen kanssa ja heille syntyi neljä lasta, joista Sterling V. Seagrave on kirjailija, kuten isänsäkin.

Seagrave valmistui Dension Univarsitystä 1917 ja John Hopkins Universitystä 1921. Hän toimi lääkärinä ja kirurgina Surmassa lähellä Kiinan rajaa 30 vuotta. Hän liittyi USA:n armeijan lääkintäjoukkoihin 1942 ja toimi kenraali Stilwellin joukuoissa ja auttoi tätä marssilla  Intiaan 1941. Hän tuli takaisin työhönsä Burmaan 1945. Hän palveli lääkintäpäällikkönä Burman Shan-valtioiden ja brittiläisen sotilashallituksen tehtävissä 1945-1946.

Monimutkaisissa poliittisessa tilanteessa vasta itsenäistyneen Burman hallitus vangitsi Seagraven syytettynä maanpetturuudesta ilmiannon perusteella. Hänet tuomittiin 1951 kuudeksi vuodeksi pakkotyöhön, siitä syystä, että hän oli hoitanut sairaalassaan myös Karen-kapinallisia. Valitusten jälkeen rangaistus kumottiin kolmimiehisessä ylioikeudessa ja hänet julistettiin syyttömäksi. Vankila-ajastaan hänelle jäi  punatauti- ja malariatartunnat.

Oma lukukokemukseni

Seagraven kirjan seuraaminen on aika vaikeata, koska silloinen poliittinen tilanne Burmassa oli aika sekava ja maa koostui monista erinimisistä ja eri kieltä puhuvista valtioista. Kirjan alussa on toki kartta, jota voi katsoa aina välillä.

Parhetaustansa mukaisesti Seagrave ryhtyi harjoittamaan aktiivisesti ammattiaan ja perusti sairaalan ja sen yhteyteen sairaanhoitaja-oppilaitoksen yksityisillä varoilla. Kirjassa kuvataan hänen kirurgin uraansa: potilaita, jotka lukijan näkökulmasta ovat olleet toivottomia, mutta jotka hän onnistui pelastamaan. Hän teki säännöllisesti leikkausmatkoja vaikeapääsyisille seuduille, joilta potilaat vain harvoin pääsivät hänen sairaalaansa ja leikkasi matkoillaankin paikallisissa oloissa onnistuneesti toivottomiakin tapauksia. Hän oli hyvin ahkera ja uurasti taukoamatta potilaittensa hyväksi.

Seagraven Vuoristosairaala Burmassa

Seagraven vuoristosairaalan rakennuksia Burmassa, kuva LIFE-lehdestä 1946

Sairaanhoito-oppilaitos oli ”vanhalle tohtorille” hyvin tärkeä. Sinne eri valtiot lähettivät mielestään parhaiten soveltuvia tyttöjä oppia saamaan. Lähes aina opetus oli aloitettava tavallisen peruskoulun tasolta. Oppilasaineksessa oli suuri eroja ja tohtori kuvailee eri valtioista tulleiden tyttöjen ominaisuuksia aika suoraviivaisesti yleistäen. Parhaat tytöt lähetettiin myös USA:han lisäoppia saamaan.

Seagrave sai myös muutaman nuoren lääkärin, joista yksi oli hänen sisarensa Grace, kouluttaakseen heitä toimimaan vaatimattomissakin oloissa potilaitten parhaaksi.

Sairaala oli milloin hallituksen joukkojen, milloin kapinallisten hallussa ja osa rakennuksista luhistui. Se pidettiin kuitenkin toiminnassa entistä pienempänä ja leikkausmatkoista täytyi luopua. Kun Seagrave vangittiin ja hän joutui pitkään odottelemaan asiansa käsittelyä, Grace pelasti sairaalan ja piti sen toiminnassa supistuneessa muodossa veljensä poissa ollessa, sillä seurauksella, että hän kuoli luultavasti ylirasitukseen.

Kun Seagrave sai palata takaisin, hän pystyi luomaan hyvät suhteet itsenäisen Burman (Myanmarin) johtoon, koska tunsi ennestään uuden johtajan. Sairaala alkoi nyt saada valtion rahaa ja sen nimi muutettiin.

Seagrave oli lähettänyt vaimonsa ja lapsensa takaisin Yhdysvaltoihin aikojen käydessä liian levottomiksi. Hän teki sinne useita luentomatkoja ja oli suosittu luennoitsija.

Lopuksi

Vuoristosairaalani Burmassa oli mielenkiintoinen luettava siitä huolimatta, että kuten elämäkerroissa yleensäki, kirjoittaja tuo itsensä esille varsin tehokkaasti. Siitä huolimatta voin suositella kirjaa historiaa ja omaelämäkertoja harrastaville lukijoille.

Gordon S. Seagraven kirjallinen tuotanto:

”Waste Basket Surgery” 1930 (ISBN B00085KS2C); ”Tales of a Waste Basket Surgeon” 1939/1942 (ISBN B000N2D88Q); ”Burma Surgeon” 1943 (ISBN 9780103000664); ”Adventure in Burma told in pictures” 1944 (ISBN B0007F3I5C); ”Burma Surgeon Returns” 1946 (ISBN B0007DM8VY); and ”My Hospital in the Hills” 1955 (ISBN B0007DN35Y); and he co-authored ”The life of a Burma Surgeon” with Chester Bowles 1961 (ISBN B0007E0X1A).

Lähteet:

Gordon S. Seagrave: Vuoristosairaalani Burmassa

http://en.wikipedia.org/wiki/Gordon_Seagrave

LIFE-lehti

 

Tallennettu kategorioihin Elämäkerrat, Lukemiani kirjoja lähiajoilta ja kauempaakin | Avainsanoina , , , , , , | Kommentit pois päältä artikkelissa Gordon S. Seagrave: Vuoristosairaalani Burmassa