Luettuja kirjoja: Helen Kim, Pitkä sadekausi

Helen Kim: Pitkä sadekausi 1998

Helen Kimin kirjan kannen graafinen suunnittelu on Katja Alasen ja etukannen piirroksen on tehnyt John Clapp.

Pitkä sadekausi

Kirjailija Helen Kim                                            Kustantaja OTAVA                                         Alkuperäinen teos  The long season of rain                                                                            Suomentanut Päivikki Juvakoski-Heino                  Julkaisvuosi 1998                                            Sivumäärä 336

Takakannen kirjaesittely

Runollinen, vahvasti omaelämäkerrallinen romaani kuvaa eteläkorealaista arkielämää tarkkanäköisen Chug-hi-tytön näkökulmasta. Tarina kietoutuu Koreoiden karuun historiaan ja murrosten aikaan.

 

Eteläkorealaisen Chung-hin perhettä ei onnistanut, kaikki lapset ovat tyttöjä. Isälle tämä oli suuri häpeä ja äiti tekee kaikkensa hankkiakseen pojan. Kun perheeseen sijoitetaan orvoksi jäänyt poika Pjong-su väliaikaisesti, kaikki muuttuu. Äiti haluaa kiihkeästi adoptoida pojan, mutta isä ei suostu. Chung-hi ei voi ymmärtää, miksi äiti on niin epätoivoinen ja isä vihainen – miksei hän sisarineen riitä?

Referointi

Kirja kertoo eteläkorealaisen perheen elämästä ja vaiheista. Perheen isä on ehdoton auktoriteetti ja hyvin vähän läsnä perheensä elämässä. Häntä edustaa isoäiti, joka vain harvoin on eri mieltä poikansa kanssa. Perheeseen kuuluu neljä tyttöä ja äiti, joka suree sitä, ettei ole onnistunut saamaan poikaa. Lisäksi on vielä talousapulainen.

Yllättäen erään pitkän sadekauden aikana taloon tulee isoäidin ystävä, jolla on mukanaan pieni poka, jonka muu perhe on kuollut maanvyörymässä. Poka tuli asumaan perheeseen siksi aikaa, että hänelle löydettäisiin koti. Tilaa ei ole kovin paljon ja poika saa nukkua isoäidin kanssa, johon tytöt ovat hyvin tyytyväisiä.

Talo on tyypillinen korealaistalo, tosin heillä oli oma vihannespuutarha, joka ei ollut aivan yleistä. Kirjailija kertoo:

Asuimme siis tyypillisessä korealaistalossa, tosin meillä oli oma vihannespuutarha, mikä ei ollut kovinkaan yleistä tuohon aikaan. Talomme oli hevosen kengän muotoinen, ja sen siipirakennusten välisessä pihassa oli ruusutarha, jossa varhaiskesällä kukki valkoisia, punaisia ja vaaleanpunaisia ruusuja. Keittiö, ruokailuhuone ja apulaisen huone sijaitsivat talon siinä siivessä, joka jäi vasemmalle oleskelutilasta puutarhaan päin katsottaessa. Varasto, sisääntulotila, kylpyhuone ja vierashuone, jonka Chang-hi onni ja minä saimme käyttöömme myöhemmin tuona kesänä, sijaitsivat oikeassa siivessä.

Talon pääosassa, joka yhdisti siipirakennuksia, pääsi oleskelutilan kautta kulkemaan isosta makuuhuoneesta isoäidin huoneeseen, mutta talon muihin huoneisiin oli mentävä ulkokautta.

Rakennuksen seinät olivat ohuet ja keskustelut kantautuivat huoneesta toiseen, vaikka olisi puhuttu kuiskaamalla. Jotta tytöt voisivat kertoa toisilleen asioita muiden kuulematta, he olivat opetelleet lukemaan toistensa huulilta.

Sukuun kuului myös rikkaita tätejä, jotka toisin kuin tyttöjen äiti, voivat tehdä mitä haluavat, mikä on ihmetyksen aihe tytöille. Äiti teititteli isää isää, mutta isä vastasi sinuttelemalla, eli heidän perheessään äiti oli vasta kolmannella sijalla isän ja isoäidin jälkeen.

Lapset eivät yleensä nähneet isäänsä muulloin kuin aamiaisaikaan. Isä työskenteli sotakorkeakoulussa kouluttajana kuutena päivänä viikossa ja matkusti usein ulkomaille konferensseihin. Yleensä hän söi ulkona ja tuli kotiin hyvin myöhään. Isoäiti oli ainoa, joka saattoi siitä huomauttaa hänelle.

Äiti oli aikoinaan saanut hyvän koulutuksen ja työskenteli sodan aikan armeijan palveluksessa. Siellä hän tapasi tulevan miehensä ja lapset eivät lakanneet ihmettelemästä valokuvaa, jossa isä kantaa äidin laukkua. Nykyisin ei sellainen olisi tullut kysymykseenkään!

Kansikuva Pitkä Sadekausi, Helen KIm

Helen Kim: Pitkä sadekausi, kansi Katja Alanen ja John Clapp

Luku soijapapukeitosta

Etelä-Korean tapoihin kuului ainakin vielä 1960-luvulla soijapapukeiton valmistaminen. Keittoa tehtiin niin paljon, että sitä riitti kaikille sukulaisille, naapureille ja muille halukkaille. Keiton tekeminen on kuvattu tarkkaan.

Pääkokkina toimi isoäiti, hän kävi ohjaamassa keiton valmistusta, määräsi montako malia soijapapuja tarvittiin ja kehotti äitiä valmistamaan tuoretta kimchiä päivän kunniaksi.Keitetyt soijapavut jauhettiin jauhinkivillä jauhoksi. Äiti otti soijajauhot, laittoi ne harsokangaspussiin ja väänsi sitä niin, että neste valui pöydällä olevaan astiaan. Tytöt saivat auttaa äitiä tekemään riisijauhoista marmorikuulien kokoisia pyöryköitä.

Nuudelit tilattiin ja tuotiin aamulla. Kun vieraat alkoivat saapua, nuudelit kaadettiin ensin kuumaan veteen ja huuhdottiin kylmällä vedellä. Riisipyörykät keitettiin erikseen ja ne sekä nuudelit lisättiin kylmään soijapapukeittoon. Lopuksi lisättiin jäitä, jotta keitto oli tarpeeksi kylmää. kuumana päivänä keitto maistui sekä vieraille että omalle perheellle.

Kesäloma saarella

Kesäloman aikana pienellä saarella alkaa kriisi, joka johtaa siihen, että äiti kirjoittaa jokaiselle tyttärelleen kirjeen ja lähtee kotoa. Tätä edelsi mm. isän häviäminen saarella ja myöhempi nurja suhtautuminen äitiin. Tytöt ymmärsivät, että oli keskusteltu taas kerran pojasta, jonka äiti haluaisi adoptoida, tällä kertaa jonkun isän aviottoimista lapsista. Isä ei suotunut siihenkään.

Äiti palaa kotiin

Kertoja-minä aprikoi, että äiti on mennyt kotiinsa, oman äitinsä luo. Hän matkustaa sinne, vaikka ei ole koskaan ennen kulkenut bussilla ja löytää äitinsä herkässä tilassa.

Me emme puhuneet kovinkaan paljon, mutta tuo päivä tulee ikuisesti säilymään mielessäni. Tulen muistamaan tarkasti sen kaiken: ensimmäisen linja-automatkan, jonka tein aivan yksin; isoäiti Mmm ruskeaksi lakatun pöydän, jonka pintaa koristivat lumpeenkukkamaalaukset; puolikypsien päärynöiden kirpeän maun ja äidin kämmenen, johon oli jälleen ilmaantunut purppuranpunaisia hampaanjälkiä mutta ennen kaikkea tulen muistamaan äidin katseen, joka oli samalla sekä surullinen että rauhoittava, kuin kauriin kaihoisa katse.

Tilanne päättyy siten, että äiti lähettää tytön takaisin kotiin, mutta antaa tälle hopeketjun, jossa on neitsyt Marian kuva.

Isä käy selvittämässä asioita äidin kanssa ja saa tämän palaamaan kotiin. Orpopoika sijoitetaan varakkaaseen perheeseen ja elämä palaa tuttuihin uomiinsa. Isä alkaa vihjailla, että eläkeikä lähestyy ja hän harkitsee arheen muuttavan Amerikkaan, mutta tätä ei kovin tarkoin käsitellä. Vielä kirjan lopussa on tarkka kuvaus kimchin valmistuksesta haudutuskuoppineen kaikkineen.

Oma lukukokemus

Kirja on kuuluu eri maiden elämää käsittelevään sattumanvaraiseen sarjaan. Käteeni on osunut useita vastaavia kaukoidän elämästä kertovia kirjoja ja on ollut hyvin mielenkiintoista tutustua niihin. Samaa sarjaa on ollut mm. Madeleine Thienin kirja Varmuus. Teos on hyvin kirjoitettu ja helppolukuinen, osaksi ehkä sen takia, että se kertoo asioista lapsen näkökulmasta. Kirjan tapahtumat ovat vuodelta 1969, jolloin kirjoittaja oli 12-vuotias. Samana vuonna perhe muutti Yhdysvaltoihin ja kirja julkaistiin siellä 1996. Odotan innolla jatkoa perheen tarinaan, mutta ainakaan vielä kirjaa ei ole ilmestynyt. Helen Kim opettaa luovaa kirjoittamista New Jerseyssä, jossa hän myös asuu.

Voin suositella kirjaa kaikille selkeästä tekstistä ja mielenkiintoisista tapahtumista kiinnostuneille lukijoille. Suomennos on nautittavaa kieltä.

Lähteet: Helen Kimin teos

Gordon S. Seagrave: Vuoristosairaalani Burmassa

Gordon S. Seagrave Life-lehden kuvaajan kuvaamana Burmassa 1946

Kirjoittaja Gordon S, Seagrave                                                                               Kirjan nimi: Vuorostosairaalani Burmassa                                          Suomentaja Annikki Palmén

Kustantaja WSOY, Porvoo

Painettu 1958

Sivumäärä 243 s.

 

Esitiedot

Löysin kirjan mieheni kirjastosta ja koska olen ollut kiinnostunut ns. Indo-Kiinan historiasta aiempien lukemieni kirjojen perusteella, tartuin siihen.

Tietoa kirjailijasta

Vuoristosairaalani Burmassa kertoo Gordon Seagravesta, jonka esi-isät jo usean sukupolven ajan olivat olleet baptistikirkon lähetyssaarnaajina Burmassa, niin myös hänen vanhempansa. Gordon syntyi Yangonissa, Myanmarissa (Burma)1897 ja kuoli Kaliforniassa 1965.

Gordon aviuoitui 1920 Marion Morsen kanssa ja heille syntyi neljä lasta, joista Sterling V. Seagrave on kirjailija, kuten isänsäkin.

Seagrave valmistui Dension Univarsitystä 1917 ja John Hopkins Universitystä 1921. Hän toimi lääkärinä ja kirurgina Surmassa lähellä Kiinan rajaa 30 vuotta. Hän liittyi USA:n armeijan lääkintäjoukkoihin 1942 ja toimi kenraali Stilwellin joukuoissa ja auttoi tätä marssilla  Intiaan 1941. Hän tuli takaisin työhönsä Burmaan 1945. Hän palveli lääkintäpäällikkönä Burman Shan-valtioiden ja brittiläisen sotilashallituksen tehtävissä 1945-1946.

Monimutkaisissa poliittisessa tilanteessa vasta itsenäistyneen Burman hallitus vangitsi Seagraven syytettynä maanpetturuudesta ilmiannon perusteella. Hänet tuomittiin 1951 kuudeksi vuodeksi pakkotyöhön, siitä syystä, että hän oli hoitanut sairaalassaan myös Karen-kapinallisia. Valitusten jälkeen rangaistus kumottiin kolmimiehisessä ylioikeudessa ja hänet julistettiin syyttömäksi. Vankila-ajastaan hänelle jäi  punatauti- ja malariatartunnat.

Oma lukukokemukseni

Seagraven kirjan seuraaminen on aika vaikeata, koska silloinen poliittinen tilanne Burmassa oli aika sekava ja maa koostui monista erinimisistä ja eri kieltä puhuvista valtioista. Kirjan alussa on toki kartta, jota voi katsoa aina välillä.

Parhetaustansa mukaisesti Seagrave ryhtyi harjoittamaan aktiivisesti ammattiaan ja perusti sairaalan ja sen yhteyteen sairaanhoitaja-oppilaitoksen yksityisillä varoilla. Kirjassa kuvataan hänen kirurgin uraansa: potilaita, jotka lukijan näkökulmasta ovat olleet toivottomia, mutta jotka hän onnistui pelastamaan. Hän teki säännöllisesti leikkausmatkoja vaikeapääsyisille seuduille, joilta potilaat vain harvoin pääsivät hänen sairaalaansa ja leikkasi matkoillaankin paikallisissa oloissa onnistuneesti toivottomiakin tapauksia. Hän oli hyvin ahkera ja uurasti taukoamatta potilaittensa hyväksi.

Seagraven Vuoristosairaala Burmassa

Seagraven vuoristosairaalan rakennuksia Burmassa, kuva LIFE-lehdestä 1946

Sairaanhoito-oppilaitos oli ”vanhalle tohtorille” hyvin tärkeä. Sinne eri valtiot lähettivät mielestään parhaiten soveltuvia tyttöjä oppia saamaan. Lähes aina opetus oli aloitettava tavallisen peruskoulun tasolta. Oppilasaineksessa oli suuri eroja ja tohtori kuvailee eri valtioista tulleiden tyttöjen ominaisuuksia aika suoraviivaisesti yleistäen. Parhaat tytöt lähetettiin myös USA:han lisäoppia saamaan.

Seagrave sai myös muutaman nuoren lääkärin, joista yksi oli hänen sisarensa Grace, kouluttaakseen heitä toimimaan vaatimattomissakin oloissa potilaitten parhaaksi.

Sairaala oli milloin hallituksen joukkojen, milloin kapinallisten hallussa ja osa rakennuksista luhistui. Se pidettiin kuitenkin toiminnassa entistä pienempänä ja leikkausmatkoista täytyi luopua. Kun Seagrave vangittiin ja hän joutui pitkään odottelemaan asiansa käsittelyä, Grace pelasti sairaalan ja piti sen toiminnassa supistuneessa muodossa veljensä poissa ollessa, sillä seurauksella, että hän kuoli luultavasti ylirasitukseen.

Kun Seagrave sai palata takaisin, hän pystyi luomaan hyvät suhteet itsenäisen Burman (Myanmarin) johtoon, koska tunsi ennestään uuden johtajan. Sairaala alkoi nyt saada valtion rahaa ja sen nimi muutettiin.

Seagrave oli lähettänyt vaimonsa ja lapsensa takaisin Yhdysvaltoihin aikojen käydessä liian levottomiksi. Hän teki sinne useita luentomatkoja ja oli suosittu luennoitsija.

Lopuksi

Vuoristosairaalani Burmassa oli mielenkiintoinen luettava siitä huolimatta, että kuten elämäkerroissa yleensäki, kirjoittaja tuo itsensä esille varsin tehokkaasti. Siitä huolimatta voin suositella kirjaa historiaa ja omaelämäkertoja harrastaville lukijoille.

Gordon S. Seagraven kirjallinen tuotanto:

”Waste Basket Surgery” 1930 (ISBN B00085KS2C); ”Tales of a Waste Basket Surgeon” 1939/1942 (ISBN B000N2D88Q); ”Burma Surgeon” 1943 (ISBN 9780103000664); ”Adventure in Burma told in pictures” 1944 (ISBN B0007F3I5C); ”Burma Surgeon Returns” 1946 (ISBN B0007DM8VY); and ”My Hospital in the Hills” 1955 (ISBN B0007DN35Y); and he co-authored ”The life of a Burma Surgeon” with Chester Bowles 1961 (ISBN B0007E0X1A).

Lähteet:

Gordon S. Seagrave: Vuoristosairaalani Burmassa

http://en.wikipedia.org/wiki/Gordon_Seagrave

LIFE-lehti

 

Kirjaesittely: Helvi Taisto, Rekipeitot 1988, Kansalais- ja työväenopistojen liitto

Helvi Taisto: Rekipeitot 1988, kansikuva, kuvaaja ei ole tiedossa

Huomasin tämän Helvi Taiston kirjan vuodelta 1988 Huutonetissä ja kävin äkkiä laittamassa huudon siitä, koska olin juuri tutustunut hänen edelliseen kirjaansa Kirjottuja peittoja ennen ja nyt, joka oli julkaistu v.1979.

Havaitsin kirjan saatuani, että se olikin uusittu ja täydennetty painos edellisestä kirjasta. Uudet tekijän kirjomat peitot poikkesivat tyyliltään ensimmäisessä kirjassa julkaistuista, joten olen ostokseeni tyytyväinen .

Kirjassa on tekijänoikeuslauselmat, mutta kuvaajaa ei ole mainittu lainkaan, joten olen kirjannut tämän tiedon kuvien yhteyteen. Muutenkin pidän kirjaesittelyä eri asiana kuin kirjan kopiointia, joeten rohkenen esitellä kirjan muutamien kuvien kera.

Minusta on sääli, että tämäkin kirja on kirjaston poistokirjoja, joka osoittaa, että harrastus on hiipunut vuosien mittaan. Se on toivottavasti tilapäistä, koska asiaan innostunut saisi tällä tekniikalla ihmeitä aikaan. Uusia kirjoja aiheesta on toki ilmestynyt, mutta niitä en vielä ole saanut nähdäkseni.

 Kirjan Rekipeitot esittelyä

Aluksi kirjassa on mustavalkoisia kuvia aidoista rekipeitoista, osittain samoja, kuin edellisessä kirjassakin. Edelleen kirjassa kerrotaan peittojen perinteisistä kuvioista ja käytetyistä pohjakankaista ja väreistä. Työtapa näkyy mustavalkoisesta kuvasta. Siinä pidetään vasemmalla kädellä kiinni peiton reunasta ja kirjotaan pistoja oikealla kädellä itsestä poispäin.

Kuva kirjasta Rekipeitot: Helvi Taisto kirjomassa, kuvaaja ei ole tiedossa

Mustavalkoiset aidot rekipeitot on lähes kaikki esitely myös Taiston edellisessä kirjassa, mutta tässä on yksi vanhimpia päälleommeltuja peittoja Suomessa.

Ai

Aito rekipeitto Kokkolasta Helvi Taiston kirjassa ”Rekipeitot”

Peitto on vuodelta 1808. Sen pohjakangas on valkoista sarkaa ja vuorikangas pellavaa. Väreinä on käytetty vaaleanpunaista ja -sinistä sekä vihreää. Voi hyvin kuvitella, kuinka kaunis peitto onkaan herkkinen kukka- ja lehtikuvioineen. Peitossa on jopa maljakkoaihe ja rusetilla solmittu kukkakimppu!

Peitto on Suomen Kansallismuseon kokoelmissa.

 

 

Helvi Taiston uusimmat työt

Ne työt, jotka eivät olleet vielä mukana Taiston ensimmäisessä kirjassa, ovat saaneet vaikutteita vanhimmista aidoista rekipeitoista. Näissä töissä tyyli kevenee ja pintakin jää hieman avonaisemmiksi, kuin aiemmin. Esimerkkinä on kaksi peittoa Kranaatiomena, joka on tehty v. 1981 ja Tulppaani v:lta 1983.

Helvi Taiston kirjoma peitto Kranaattiomena vuodelta 1983. Kuvaaja ei ole tiedossa.

Kangas on kotikutoista peittokangasta ja lankoina on käytetty kotivillalankoja. Peiton koko on 130 x 190 cm. Kranaattiomenasta on kirjassa mukana myös yksityiskohta:

Yksityoskohta Helvi Taiston kirjomata Kranaattiomena-peitosta. Kuvaaja ei ole tiedossa.

Tulppaani-peitto on kuvioinniltaan runsas ja peittävä. Langat ovat kasvisväreillä värjättyjä ja kangas on kotikutoista peittokangasta. Siihen on saatu vaikuttaita Isonkyrön peitosta.

Helvi Taiston kirjoma peitto Tulppaani vuodelta 1982. Kuvaaja ei ole tiedossa.

Mistä tietoa?

Jos olet asiasta kiinostunut, pidä silmällä nettihuutokauppoja ja antikvariaattien nettihakuja. Löysin esim. kirjan Tyyni Vahter – Laila Karttunen: Kirjottuja peittoja Antíkvaari – nettidivarista.

Muita kirjoja:                                                                                                                                                                        Helvi Taisto: Kirjottuja peittoja ennen ja nyt. Kokkola 1979. ISBN 951-99194-2-2              Grönlund, I & Lehto, M-L: Perinteinen peittokirjonta. Otava, 1985. ISBN 951-1-08168-3.                                                                                                                            Helinä Jaakkola: Kirjotut peitot. Helmiina 2007. ISBN 952-9-23083-4

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Helvi Taisto: Kirjottuja peittoja ennen ja nyt 1979, lisänä omat esimerkit

Helvi Taisto, Kirjottuja peittoja- kirjan kansi 1979

Helvi Taisto kertoo kirjasensa alkusanoissa, että hänen innostuksensa kirjottuihin peittoihin on alkanut ulkomaanmatkoilla, kun hän on nähnyt kauniita perinteisiä kirjontatöitä, joita turistit ostelevat matkamuistoiksi. Myös Suomessa on aikoinaan valmistettu suuritöisiä, runsaskuvioisia, villalangalla kirjottuja peittoja

”Ihastuneena peittojen kauneuteen päätin eläkepäivinäni ryhtyä elvyttämään tätä arvokasta käsityöperinnettä. Niinpä opettelin kirjonnan, suunnittelin mallit soveltaen vanhojen peittojen kuvointia ja valmistin seinävaatteita, tyynyjä, laukkuja, liivejä ym. tekstiilejä.”

Helvi Taiston kirjontatyöt ovat olleet esillä useissa näyttelyissä eri puolilla Suomea ja kaikkialla ne ovat herättäneet kiinnostusta. Hän on näyttelyissään kertonut kirjonnan alkuperän, selvittänyt kirjontatekniikkaa ja kertonut myös mahdollisuuksista soveltaa kirjontaa nykypäivään. Tästä syystä hän on julkaissut tämän kirjan ja pyrkinyt piirroksin ja selostuksin saamaan siitä mahdollisimman selkeän, jotta siitä olisi hyötyä käytännön työssä.

Esimerkkejä kirjan kuvituksesta

Huomattakoon, että Helvi Taisto on itse kirjonut kirjasessa värikuvina esiintyvät työt: Ruska 1975, Elonkorjuu, Pihapuu ja Elämän kevät 1976, Myötäjäiset 1977, Suvi,  Metsäpolku ja Satakunta 1978 ja varmaan muutkin työt, joissa ei ole signeerausta. Hän on kirjonut aivan hengästyttävää vauhtia, koska jo pelkät valmistelut vievät aikaa. Seuraavassa kirjan peitoista vanhin v. 1975 kirjottu Ruska ja Elonkorjuu v. 1976.

Helvi Taiston 1975 kirjoma peitto Ruska, kuva 1

Helvi Taiston v. 1976 ompelema Elonkorjuu-peitto, kuva 2

Molemmat peiton ovat hyvin ”täysiä” eli niihin on ommeltu paljon isohkoja kuvioaiheita. Väritykseltään Elonkorjuu on Ruskaa keveämpi ja monipuolisempi.

Minun mieleeni ovat erityisesti vaaleat peitot Pihapuu ja runollinen Metsäpolku.

Helvi Taiston v. 1976 kirjoma peitto Pihapuu, kuva 4

Helvi Taiston v. 1978 kirjoma peitto Metsäpolku, kuva 3

Nämä sopivat värien puolesta hyvin nykyiseen vaaleaan sisustukseen.

En ole löytänyt valmiita tarvikepaketteja tämäntapaisille peitoille tai nythän niitä pidetään seinävaatteina. En tiedä, riittäisikö myöskään kärsivällisyys näin isoon työhön!

Peittojen historiaa

Helvi Taisto kertoo enemmänkin peittojen historiasta: Suomessa kirjontaa on esiintynyt Karjalassa erityisesti ristipistokirjontana sekä Pohjanmaalla, Satakunnassa ja Hämeessä peittojen kirjontana. Kirjottujen peittojen kukoistuskausi ajoittuu 1800-luvun alkupuolelle, jolloin valmistettiin myös runsaasti ryijyjä.

Pohjanmaa on peittojen kanta-aluetta, vanhin tunnettu peitto onkin löydetty Kokkolasta, se on vuodelta 1808.

Suosituimmat kuviot peitoissa ovat olleet suuri sakarainen ympyrä, sydän, erilaiset puut ja oksat. Useimmiten peittoa on kiertänyt reunassa kuviovyöhyke. Varsinkin satakuntalaiset peitot ovat ahtaasti täyteen kirjottuja. Pohjalaiset peitot ovat väljemmin kirjottuja ja niissä tapaa paljon kukka-aiheista kuviointia. Eniten käytetyt värit näyttävät olleen eriväriset punaiset, vihreät, keltaiset, ruskeat sekä koboltinsininen. Lisäksi käytettiin jonkin verran valkoista ja harmaata. Lilaväri oli muodissa 1860-luvulla.

Tyylivaikutteita peittoihin on antanut jopa itämainen taide, esim. granaattiomenat sekä elämänpuuaiheet. Barokista on peräisin vuosiluku ja nimikirjaimet kukkakehässä, rokokoosta mm. sirotellut kukat ja merkkausliina-aiheet. Kustavilaisuus toi tullessaan täsmällisen sommittelun ja pintajaon sekä geometriset kuviot. Suomalainen ryijy on lainannut peittoihin sommittelutyyliä ja reunuskuvioita.

Esimerkkejä pienistä kohteista

Kirjassa on myös pienempiä kirjontakohteita kuten tyynyjä ja laukkuja:

Olkalaukku Helvi Taiston kirjasta, kuva 5

Villakankaalle kirjottu pussukka Helvi Taiston kirjasta, kuva 6

 

 

 

 

 

 

 

Villaiseen viittaan tai ponchoon voi myöskin kirjoa vastaavia kuvioita:

Kirjottu viitta edestä Helvi Taiston kirjasta, kuva 7

Kirjottu viitta takaa Helvi Taiston kirjasta, kuva 8

 

 

 

 

 

Työn aloittaminen

Malli suunnitellaan ensin pienoiskoossa paperille. Siinä vaiheessa valitaan kuviot, joita kirjassa on runsaasti ja joita voi keksiä myös itse. Sen jälkeen tehdään kankaan jako:

Helvi Taisto: mallin sommittelu kankaalle, kuva 9

Kuviot piirretyään kankaalle ensin liidulla , jonka jälkeen ne harsitaan. Kuvioita tarkennetaan työn jatkuessa.

Tästä työvaiheesta riippuu periaatteessa työn onnistuminen, joten se täytyy tehdä huolella. Minulla ainakin saattaisi innostus loppua jo tähän, joten olisi hyvä valita jokin pienempi työ aluksi.

 

Vuonna 1983 kirjottu peitto, tekijä Ilma Sepponen, äitini

Ilma Sepposen 1978  kirjoma peitto seinävaatteena talonpoikaisessa ympäristössä, kuva 10

Äitini kävi 1980-luvun alussa 60-vuotiaana  kansalaisopistossa peittokirjontakurssin, jossa hän ompeli tyynyn. Hän on tehnyt käsitöitä koko ikänsä, josta kertoo tyynyn täsmällinen toteutustapa.

Ilma Sepposen peittokuvioin kirjoma villakangastyyny, kuva 11

Kurssin jälkeen hän ryhtyi sisareni avustuksella isompaan projektiin, laatimaan seinävaatetta esikuvanaan lähinnä kotiseutunsa Alahärmän peitot.

Yhdessä äitini ja sisareni sommittelivat kuviot, jotka sisko siirsi kankaalle harsimalla. Sitten äitini kävi töihin! Lopputulos on niin upea, että joku on sanonut, ettei peitto ole kansanomainen, kun se on niin hyvin tehty! Seuraavassa yksityiskohtia peitosta.

Keskeiset kuvioaiheet 1983 valmistetussa peitossa, kuva 12

Keskeisen ratasympyrän kuvasta näkyy hyvin tekotapa ja sointuvat värit:

Seinävaatteen keskeinen rataskuvio läheltä, kuva 13

 

Yksityiskohta kulmarattaasta, kuva 14

Osa peitteen oksista, kuva 15

 

 

 

 

 

 

Kirjotun peiton reunassa on kaarten sisällä ”puuntaimia”, kuva 16

Peiton kuvioissa on myös tämä leveä oksisto, kuva 17

 

 

Kuvat 14-17 esittävät yksityiskohtia seinävaatteesta:

 

 

 

Pistot näkyvät näissä läheltä otetuista kuvista, kuvat 18-20:

Lähikuva pienestä pyörylästä, kuva 18

Kuvassa olevassa pyörylässä on oransseja varsipistoja, sinisiä aitapistoja ja harmaita punaisella sidottuja sidepistoja. Vielä lähempää on otettu alla oleva kuva punaisesta rattaasta, jossa näkyy aitapistojen lisäksi ketjupistoja. .

 

 

Yksityiskohta punaisesta renkaasta, kuva 19

 

Alla olevassa keskusrattaan osassa näkyy mm. ryhmittäin sidottuja laakapistoja ja sidottuja korinpohjapistoja.

Lähikuva keskirattaasta, kuva 20

 

Yleensä kaikki alueet on reunuistettu, joka tekee lopputuloksesta hyvin täsmällisen näköisen.

 

Lähikuva tasavartisesta rististä, kuva 21

Lehtiä ja varsia Ilma Sepposen ompelemassa peitossa, kuva 22

 

Vielä pari kuvaa peiton yksityiskohdista:

Tasavartinen risti on tehty laakapistoilla, jotka on osittain sidottu esivärisellä langalla. Huomaa tässäkin kuvion reunustaminen varsipistoin.

 

 

Lehdetkin on sidottuja laakapistoja ja varret venytettyjä aitapistoja!

 

 

 

 

 

Yleistä perinnepeitoista

Kun kirjoittelin tätä juttua, tuli esiin vielä kolme kirjottuja peittoja koskevaa teosta. Helvi Taiston v. 1988 julkaiseman kirjasen onnistuin metsästämään HuutoNetistä, mutta se olikin lähinnä uusi painos tässä esitellystä kirjasta. Joitakin uuusia Taiston valmistamia upeita peittoja kirjassa oli ja esittelen kirjan lyhyesti myöhemmin.

Vuorelma myy perinnekirjontapakkauksia, joissa on kaikki tarvikkeet mukana. Niissä on kankaalla valmiiksi piirretty kuvakin. Mallit eivät ole kovin perinteisiä, mutta sopivat tietysti hyvin moderniin sisustukseen. Hinnatkin ovat kohtuullisia.

Helmiinassa Kangasalla on myös parinnekirjontapakkauksia ja siellä on enemmänkin perinteisiä malleja. Hintaluokka on sama kuin Vuorelmalla. Työt ovat pienehköjä, joten sellaisen uskaltaisi jopa aloittaa!

Muita kirjoja:                                                                                                                              Tyyni Vahter – Laila Karttunen: Kirjottuja peittoja. Helsinki 1952                                                                                                                                    Helvi Taisto: Rekipeitot. Helsinki 1988. ISBN 951-9171-69-X                                      Grönlund, I & Lehto, M-L: Perinteinen peittokirjonta. Otava, 1985. ISBN 951-1-08168-3.                                                                                                                            Helinä Jaakkola: Kirjotut peitot. Helmiina 2007. ISBN 952-9-23083-4

 

 

 

Nupukkihameen tuunaus

Nupukkihame

Nupukkihame ennen tuunausta

Ompelin joskus parikymmentä vuotta sitten tyttärelleni nupukkinahasta pitkän kaistahameen, jossa on laaja helma. Sitä on pidetty niin paljon, että siihen on tullut kulumia ja tahroja eikä sitä kuitenkaan uskatanut ruveta pesemään. Niinpä päätimme pelastaa hameen lisäämällä siihen applikoituja kuvioita  Gudrun Sjödenin tapaan.

Ensin etsin kanavatyövalikoimastani siihen sopivia ehdokkaita, mutta ne eivät oikein istuneet yhteen nupukin kanssa ja hameesta olisi tullut paikatun näköinen. Niinpä päädyin  ottamaan esille englantilaisen sisustuskankaan tilkkuja ja lopuksi tarvitsin työhön kokonaisen tyynyn päällisen.

Sisustuskankaasta tehdyn verhon osa

Kangas on  ”runsasta”, siinä on ruusuja, omenoita tai persimoneja ja viikunoita. Siis varsin monipuolisia kuvioita hameeseen käytettäväksi.

Ompelin tilkuissa olevat kuviot ensin tiheähköllä siksasilla ja sommittelin niitä hameeseen. Ne eivät riittäneet tasaisen kuvioinnin aikaansaamiseen, joten seuraavaksi otin käsittelyyn samasta kankaasta valmistetun pienen koristetyynyn ja valitsin siitä kuvioita käytettäväksi hameessa. Huomasin äkkiä, ettei kuviota kannata leikata ennen siksakkausta, vaan tehdä työ päinvastaisessa järjestyksessä!

Seuraava vaihe oli kuvion leikkaaminen. Saa olla tarkkana, ettei leikkaa samalla siksak-ompeleita! Leikkaamista piti myös viimeistellä kulmissa.

Kuvion leikkaus

Kuvio leikataan varovasti pienillä, terävillä saksilla

Silitin kuviot höyryraudalla sileiksi. Innoissani tein sen jokaisen kohdalla erikseen, mutta tehokaampaa olisi ollut tehdä tämä työ kerralla kaikkien tilkkujen osalta.

Viinirypäleterttu silitettynä

Viinirypäleterttu on silitetty höyryraudalla

Kiinnitin kuviot ensin neuloilla, mutta huomasin pian, että parempi on käyttää lisäksi nahan ja kankaan liimaamisenne soveltuvaa maitoliimaa. Levittelin liimaa kevyesti reunojen sisäpuolelle, jolloin kuvio pysyi applikoinnin aikana paremmin paikoillaan. Lisäilin kuvioita vähän kerrallaan aina tarpeen mukaan. Keskeneräisen työn rinnalla näkyvät tarvikkeet: Neuloja, nahkaneula ja paksua helmilankaa, liitu, topsipuikkoja liiman levitykseen, maitoliimaa ja sanomalehtiä pöydän suojaksi.

Keskeneräinen työ ja tarvikkeita

Keskeneräinen työ tarvikkeineen

Ompeluvaihe oli aika haastava, koska lankaa ei saanut jättää kovin kireälle, koska nahka on joustavaa ja kireydestä saattaa aiheutua repeämistä. Hameen eri osissa oli myös kovin eri paksuista nahkaa, esim takaosa oli kulunut ja sivuilla nahan läpi ei tahtonut saada menemään neulaa. Ompeluvaihe näkyy seuraavassa kuvassa.

Kuvion ompelua

Valmis, kiinnitetty kuvio ommellaan nahkaneulalla

Hame on jo käytössä, mutta se on ollut niin menossa, etten ole saanut otetuksi siitä kuvaa! Tässä on aluksi kuva vielä keskeneräisestä työstä.

Ote keskeneräisestä työstä

Ote keskeneräisestä työstä

Täydennän juttua myöhemmin kuvalla valmiista työstä, kunhan saan hameen ja käyttäjän kiinni yhtä aikaa seuraavan kerran!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Luettuja kirjoja: Eeva Kilpi, Unta vain

Eeva Kilpi: Unta vain

Eeva Kilpi ei petä lukijoitaan. Olen nuorena lukenut hänen ensimmäisen kirjansa Noidanlukko ja sen jälkeen olen viihtynyt hänen kirjojensa parissa. Erityisen vaikutuksen ovat tehneet Naisen päiväkirja ja Häätanhu.

Unta vain on jatkoa Häätanhulle. Päähenkilö Anna Maria palaa vuosien jälkeen kesämökilleen metsään, jonka hän on hakenut suojelualueeksi. Anna Maria on mennyt naimisiin Ronin kanssa, joka Häätanhussa on mökin kanadalainen vieras. Ron on kaikella tavalla ihanteellinen ja hyvä aviomies. Pari viettää kuitenkin yleensä lomansa yksin. Anna Maria ei ole edes ilmoittanut, minne hän lähtee, hän haluaa miettiä asioita rauhassa mökillään.

Anna Marialla onkin miettimistä enemmän kuin 78-vuotiaalla naisella yleensä. Hän ajattelee aviomiestään Kimmoa (outo nimivalinta), josta on eronnut kauan sitten, mutta silti miehestä on edellenkin vahvoja muistoja mökillä. Saunomisesta, uimisesta… Sen lisäksi hän miettii nykyistä aviomiestään Kanadassa, heidän yhteisiä tekemisiään ja täydellistä keskinäistä luottamustaan. Hän ajattelee lapsiaan, ”jälkeläisiään” niinkuin heitä nimittää ja muistelee saunomista aikoinaan äitinsä kanssa.

Yllättävää kyllä, Anna Marialla on rakastaja. Hän on tavannut jossakin kokouksessa Euroopassa miehen, Jussin, ja molemmat ovat rakastuneet toisiinsa. Käytännössä tapaamisia oli harvoin, mutta suhde oli syvä ja jatkuva. Anna Maria on huolissaan Jussista, hän vaatii mieheltä, ettei tämä saa kuolla häntä aiemmin, sitä hän ei kestäisi. Jussi on muuttunut vuosien myötä ikäisensä näköiseksi, on kaljua ja vatsaakin. Silti rakkaus on säilynyt.

Kirjassa on paljon elämänviisauksia, mutta kirjailija katsoo, että teoksen siteeraaminen on kiellettyä. Hän on saanut tottua tekstinsä lainaamiseen ilman omaa nimeään esim. kuolinilmoituksissa, joten en kieltoa ihmettele. Erityisesti mieleen jäi kohta, jossa hän pohtii, milloin ihminen voi päästä sielullisesta kärsimyksestä; onko dementia se ainoa mahdollisuus ja onko sekään?

Unta vain sopii kailkille pohdiskelevia tekstejä tutkiville lukijoille ja myös luonnon tapahtumat syvästi kokeville ihmisille.

Pidän aivan erityisen paljon Kirsikka Männyn suunnittelmasta ja kuvaamasta kannesta ja sen värityksestä.

Suosittelen kirjaa lämpimästi!

Kirjailija: Eeva Kilpi                                                                                                            Päällys kuvineen: Kirsikka Mänty                                                                               Kustantaja :WSOY 2007                                                                                                          ISBN 978-951-0-33501-7

 

Luettuja kirjoja: Helena Sinervo, Kirjailijan talossa, 2004

Helena Sinervo Runoilijan talossa

Kirjailija: Helena Sinervo                                     Kustantaja: Tammi kustannuskeyhtiö                                  Julkaisuvuosi: 2004                                             Päällys: Marko Taina                                  Alkuperäiskuva: Jarl Hellman                                 ISBN 951-31-2159-3

Finlandia-palkittu v. 2004

 Tietoa kirjailijasta

Helena Sinervo voitti 2004 Finlandia-palkinnon ensimmäisellä romaanillaan Runoilijan talossa. Teos on fiktiivinen elämäkerta Eeva-Liisa Mannerista. Sinervo on julkaissut seitsemän runokokoelmaa ja kaksi lastenrunokirjaa: Lukemattomiin (1994), Sininen Anglia (1996), Pimeän parit (1997), Ihmisen kaltainen (2000), Oodeja korvalle (2003), Tilikirja (2005), Täyttä ainetta (2007), Akuvatus ja muita härveleitä & otuksia (2007), Tykistönkadun päiväperho (2009), Väärän lajin laulut (2010), Valitut runot (2011), Prinssi Ahava ja riipuksen arvoitus (2012).

Kirjan takakannessa olevaa esittelyä

”Tapaninpäivänä 1971 Eeva-Liisa Manner katsoo Espanjan talonsa romahtaneen katon läpi taivaalle. Edelliskesän maanjäristys oli tuhonnut rakkaan savipytingin aarteineen päivineen, oudot tapahtumat olivat suistaneet kirjailijan mielen harhojen keskelle. Raivatessaan tärveltynyttä huonetta hän löytää kirjeitä ja valokuvia, jotka tuovat mieleen vanhoja muistoja.”

”Helena Sinervo on ujuttautunut häkellyttävän uskottavasti ikonina pidetyn, kahta sukupolvea vanhemman runoilijan nahkoihin. Romaani puhuu yksinäisyyttään varjelevan mystikon äänellä eikä sen herkkä huumori onnettomuuksienkaan keskellä kadota hengittävää leikkisyyttään.”

Eeva-Liisa Manner

Eeva-Liisa Manner syntyi Helsingissä 5. joulukuuta 1921, mutta lapsuutensa ja nuoruutensa hän vietti Viipurissa, jossa hän kävi kuusi luokkaa Viipurin yhteiskoulua.Manner toimi mm. vakuutus- ja kustannusvirkailijana ennen siirtymistään vapaaksi kirjailijaksi vuonna 1947. Manner kuoli Tampereella 73-vuotiaana.

Eeva-Liisa Manner on sodanjälkeisen kirjallisuutemme huomattavimpia kirjailijoita: runoilija, prosaisti, näytelmäkirjailija, suomentaja, esseisti ja kriitikko. Hänen läpimurtoteoksenaan pidetään kokoelmaa Tämä matka (1956). Se nosti hänet yhdeksi merkittävimmistä suomalaisen modernismin runoilijoista. Mannerin runoudelle on ominaista syvä ja herkkä tunne, voimakkaina näkyinä avautuva kuva-ajattelu ja ilmaisun melodisuus. Runouden lähtökohtana on usein yksinäisyys, josta lähtee tihentynyt ajan ja olemisen kokeminen. Mannerin kielellinen taidokkuus, syvällinen lukeneisuus ja musiikin tuntemus tekevät runoista monitahoisia. Hän tunsi laajalti eurooppalaista filosofiaa ja kirjallisuutta sekä Kiinan ja Japanin runoutta. Mannerin tuotannon suurimpia huippuja ovat Tämä matka -kokoelman lisäksi runoteokset Fahrenheit 121 (1968) sekä Kuolleet vedet (1977).

Elämäkerta muuttui elämäkertaromaaniksi

Helena Sinervo kertoo kirjan jälkisanoissa, että hän suhtautui aluksi epäröiden, kun häntä pyydettiin kirjoittamaan elämäkerta Eeva-Liisa Mannerista. Kysehän oli poikkeusyksilön elämästä, josta hän etukäteen tiesi vain satunnaisia huhupuheita. Sen lisäksi tietoa olisi saatavana hänen kirjoistaan: surua, kärsimystä, yksinäisyyttä ja mielenterveysongelmia. Nykyisin puhuttaisiin varmaankin määräaikojen aiheuttamasta uupumuksesta ja stressistä kirjailijan monien sairaalahoitojen ja uniongelmien kohdalla. Sinervolla oli henkilökohtaisia syitä vastata myönteisesti haasteeseen, hänenkin sukujuurensa olivat Karjalassa.

Keväällä 2011 Sinervo allekirjoitti kustannussopimuksen tietokirjasta, johon hän vaati sellaisen ehdon, että voi milloin hyvänsä keskeyttää kirjoittamisen, jos se osoittautuisi mahdottomaksi. Hän haastatteli iäkkäitä Mannerin ystäviä ja työtovereita, mutta muistinvarainen tieto oli niin epämääräistä, ettei sen varaan voinut rakentaa elämäkertateosta Lisäksi hän tutustui kirjalliseen fakta-aineistoon ja sen perusteella Manner alkoi elää romaanihenkilön elämää niin, että Sinervo uskoi omiin tarinoihinsa eikä enää kaikin osin tiennyt, mikä on faktaa mikä fiktiota. Teos on luotu lukemalla, hänen omien sanojensa mukaan.

Oma lukukokemus

En tunne kovin hyvin Mannerin tuotantoa ja tiedän hänestä vain hänen asuinpaikkansa Tampereella. Kirja oli vaikuttava lukukokemus ja sen päähenkilö niin todellisen tuntuinen, että on vaikea uskoa, että hän ei itse ole kertojana. Tietysti hänen omat kirjeensä ja muu tuotantonsa on antanut kirjailijalle mainiot lähtökohdat luoda ”oikean” näköinen henkilökuva ja kirjeistä on löytynyt tyyli, jolla kirjoittaa.

Kirjan otsikot ovat mielenkiintoisia ja niihin liittyvä selitys tuo tekstin lähelle lukijaa. Manner miettii esim. aikaa tavalla, josta lukija on saamaisillaan kiinni, mutta sitten ajatus taas hajoaa. ”AIKA VIRTAA TULEVAISUUDESTA MENNEISYYTEEN” on saanut alaotsikokseen: ”10. luvussa Eeva-Liisa selvittää ajan olemuksen.”

”Vastoin kuin yleensä ajatellaan aika ei kulje eteenpäin vaan meitä kohti, minä sanoin. Ajan suunta on tulevaisuudesta menneisyyteen. Koska me taas kuljemme kohti tulevaisuutta, me ikään kuin saavumme tapahtumien, menetysten ja muiden hirveyksien, kohdalle. Aika virtaa tänne maailmasta, joka on meidän maailmamme negatiivi.”

Kirjan tapahtumat sijoittuvat eri paikkakunnille päähenkilön historian mukaan. Milloin ollaan Viipurissa sodan aikana, milloin ankaran mamman ja taitavan  kästyöläisen, papan kotona, milloin Helsingissä, Ruovedellä, Tampereella ja Espanjan Elmiradorissa talossa, jonka katon läpi näkyy taivas ja jossa runoilijan työt ovat keskellä hävitystä. Sen takia hän joutuu asumaan myöskin Sara Hildenin omistamassa Villa Pastorassa, joka on oma lukunsa tai Churrianassa hotellissa. Vaikka kirjan tapahtumat heittelehtivät ajassa ja paikassa, lukija pysyy hyvin mukana jo pelkästään selittävien alaotsikoiden takia.

Sisältöä kuvaavia lainauksia ja kirjan kuvausta

Talossaan Espanjassa Eeva-Liisa Manner kirjoitti monia teoksiaan ja teki käännöstöitä. Talo sinänsä inspiroi häntä:

”Täällä patiolla olen ihaillut vuoria, erityisesti pilvisinä päivinä. Tästä näkymästä talo on saanut nimensä, El mirador, näköalapaikka. Täällä olen kirjoittanut Kirjoitetut kivet, Fahrenheit 121 ja Jos suru savuaisi. Pilvet vaeltavat rinteiden yli hitaasti, yhtaikaa keveästi ja vaivalloisesti kuin paimentolaiset, ylpeinä kuin paimentolaiset. Niiden kulkua ei estä mikään vaikka samalla näyttää, että niiden helmat takertuvat kitukasvuisiin pensaisiin. Sekin on rakkauden kuva.”

Eeva-Liisa Mannerilla oli elämänsä aikana useita masennuskausia, jolloin hänet toimitettiin hoitoon. Ensin oli sekavaa käytöstä, pakkomielteitä ja epäluuloa ystäviäkin kohtaan. Kustantaja oli häntä kohtaan todella pitkämielinen  ja ymmärtäväinen. Mesenaattinsa Sara Hildenin Manner mainitsee suututtaneensa niin, ettei enää saanut vastauksia kirjeisiinsä:

”Vasta sitten minut saatiin Pitkäänniemeen narrattua, kun olin Raatihuoneen kokkareilla heittänyt valokuvaajaa viinilasilla ja syytänyt suustani solvauksia. “Sinäkin siinä, paska-agentti ja huumekauppias, yrität murhata minut!”

Valokuvaaja muistutti yhtä Villa Pastoran, Sara Hildenin palazzon, vieraista. Oman aikansa nuoriin kirjailijoihin hän suhtautuu, varmaankin hyvästä syystä, varsin kriittisesti:

”Nuoret kirjailijat eivät ymmärrä mitään sodasta. He myisivät vaikka oman äitinsä saadakseen kuvansa lehteen, ja myyvätkin. Joskus yritin puhua heille mutta näin vain naamojen levenevän, omahyväisyyden varjon asettuvan sierainten molemmin puolin. Silloin nipistin suuni kiinni. Ihminen, joka ei ole kokenut ääritilanteita, ei tunne itseään ja luulee kantavansa moraalin kirkkainta soihtua. “Jos toistan tarpeeksi monta kertaa oman valheeni, alan itsekin uskoa sen totuuteen”, sanoi Goebbels, kolmannen valtakunnan propagandaministeri, ja oli siinä oikeassa.”

Läpi teoksen kulkevana lankana on Mannerin riippuvuus ystävistään sekä miehistä että naisista. Täytyy sanoa, että hän oli ystävänä todella vaativa, kiukutteleva, leppyvä, tukeutuva ja luotaan työntävä. Hänen vaikea lapsuutensa isovanhempien luona ei antanut kovin hyviä eväitä elämää varten.  Miesten suhteen hän oli liiankin luottavainen ja saa karvaasti pettyä kerta toisensa jälkeen. Naiset olivat tukena hänen työssään ja ymmärtäjinä hänen maailmantuskassaan:

”Onko luovan ihmisen oltava hullu? Hulluus on syvintä mahdollista kärsimystä, jossa ihminen on joutunut elämän alimpaan piiriin. Pitkä kärsimys on vain pitkää ja pimeää ikävää. Runot tulevat, jos ovat tullakseen, kuin lehti puuhun, kuin pilvi taivaalle, ei siinä puun ja taivaan kärsimystä tarvita, päinvastoin.”

Elmidarodin korjattu katto kesti vuosikausia, mutta sitten se taas romahti ja täytyi taas löytää sille korjaaja. Tänne saakka kirjassa ei edetä.

”Elmirador on lääkettä haavoihini. Täälla minä elin kuin ansaan astunut ja jalkansa irti purrut kettu. Minun on kestettävä yksin löydettävä parannus omasta lihastani ja verestäni.”

Suositukset

Vaikka olen hyvin vähän tutustunut Mannerin tuotantoon, olen seurannut esim. hänen näytelmästään Poltettu oranssi käytyä keskustelua silloin, kun sitä esitettiin Tampereella. Tämä kirja avasi minulle runoilijan elämää ja ymmärrän nyt hänen asemansa ”kansallisaarteena”. Suosittelen kirjaa kirjallisuudesta ja runoudesta kiinnostuneille lukijoille. Unohtaa ei voi Helena Sinervon upeata eläytymistä kuvattavaansa eikä kielen sujuvuuttaa, huumoria ja ironiaa.

Lähteet:  Helena Sinervo, Kirjailijan talossa

WSOY Helena Sinervo

Tammi Eeva-Liisa Manner

 

Luettuja kirjoja: Maarit Sarasteen kaipuu, 1999

Henrika Ringbom, Maarit Sarasteen kaipuu

Kirjailija: Henrika Ringbom                     Kustantaja: Tammi kustannusosakeyhtiö              Kansityyppi: Sidottu                                     Painettu: 1999                                              Sivumäärä: 174                                        Alkuperäinen teos: Martina Dagers längtan    Suomennos: Liisa Ryömä                                  Päällys: Teemu Hämäläinen                           Kannen kuva: Teemu Timperi                          ISBN: 951-31-1406-6

 

 

Kirjailijan ja kirjan esittelyt

Kirjailijan esittely nettikirjakaupassa: Henrika Ringbom on syntynyt Helsingissä vuonna 1962. Hän on valmistunut filosofian kandidaatiksi vuonna 1992. Hän on kirjoittanut kolme runokokoelmaa, ja häntä pidetään yhtenä nuoren polven parhaimmista lyyrikoista. Maarit Sarasteen kaipuu on hänen esikoisromaaninsa.

Ostin tämän kirjan todella epäröiden, koska kansi viittaa kevyeen viihdekirjallisuuteen. Sitä kirja ei kuitenkaan ole. Kirjan esittelyt eri lähteissä ovat keskenään jotenkin kovin erilaisia, jopa niin paljon, ettei uskoisi niiden koskevan samaa teosta.

Matti Pajuniemen esittely:

”Ringbomin kertomus mielen hajoamisesta etenee pelkistetyn vähäeleisesti mutta tehokkaasti. Heti alkusivujen unettomuudesta ja varhaisaamuisesta kävelylenkistä sillan alle viriää henkisen tyhjyyden uhkaava atmosfääri. Ulkoinen menestyminen on pelkkä kiiltävä kuori. Erikoinen piirre kirjassa on sen tapa käsitellä miljöötä. Helsingin keskustaa on pantu vähän uusiksi: Jossain Mannerheimintien paikkeilla kulkee joki, jonka sillan alla päähenkilön flirttailut sisäisten näkyjensä kanssa alkavat. Kielellisesti teos on runoilijan työtä, myös Liisa Ryömän suomennoksen osalta.”                               http://kaupunginkirjasto.lahti.fi/kirjavinkkejä

Kirjan etukannessa kirjaa esitellään mm. näin:

”Kaikki on kunnossa, kasvot ehostettu ja koti kalustettu. Maarit Saraste liikkuu törmäyksittä tässä maailmassa. Han hoitaa täsmällisesti ja uutterasti sen mitä kuuluu toimenkuvaan Suomen Pankissa, hallitsee inflaatioennusteet ja ennakoi rahamarkkinoiden muutokset desimaalin tarkkuudella.

Vähitellen huolitellun ja tehokkaan Maaritin ilmatiivis peite alkaa hajota, hän näkee ensi kerran oman ruumiinsa kuin arvoituksen. Alkaa syntyä yhteys johonkin muuhun ja sisäpuolelle tihkua jotakin määrittelemätöntä ja uhkaavaa — ja silti houkuttelevaa ja vaativaa. Metsän sisin, metsälammen musta syvyys kutsuu jopa kesken kokouksen.”

”Maarit Sarasteen kaipuu on intensiivinen kertomus sellaisen ihmisen hajoamisesta, jota ei oikeasti ollutkaan.”

Oma lukukokemus

Kirja on minusta oikeastaan pienoisromaani. Viitteet päähenkilön mielenliikkeisiin tulevat arkielämän ohella. Päähenkilön kuvaus on ulkokohtainen eikä sisällä taustoituksia, esim. perhettä. Hänen lisäkseen kuvataan vain muutamaa henkilöä: satunnaista miesystävää, yhtä ystävätärtä, paria työkaveria. Maaritin omituiset tempaukset jäävät perustelematta, mikä aiheutti minussa hämmennystä.Ne eivät ole tavanomaista lenkkeilyä ja luonnossa liikkumista, mitä useat meistä harrastavat. Todellisuuden ja fantasian rajat hämärtyvät ja sitä lisää turha Helsingin keskustan kartan muuttaminen, eihän jokainen kadunkulma ole muutenkaan  kaikille lukijoille tuttu.

Kirjan kieli on runollista ja ilmavaa. Sitä lukee mielellään.

Lainauksia kirjasta

Maarit Saraste tekee Suomen Pankissa työtä, joka on hänelle tärkeä ja jonka hän hallitsee:

”Selaan valuuttakursseja ja pörssikursseja Helsingissä, New Yorkissa ja Tokiossa. Sitten siirryn Tukholmaan, Zürichiin, Lontooseen, Pariisiin ja Frankfurtiin. Teen vielä uuden kierroksen koska kurssit ovat jo ehkä muuttuneet.

Harva puuha on niin rauhoittavaa kuin pörssikurssien tarkistaminen ja sen toteaminen että arviot ovat osuneet oikeaan tai väärään tai ovat vielä hiillostumassa. Se että terästää tarkkaavaisuutensa äärimmilleen jotta rekisteröisi herkistä herkimmän seismografin tavoin pienimmänkin merkin että jokin jossakin on alkamassa liikkua.”

Maaritin elämä tuntuu ulkoisesti olevan järjestyksessä, on oma asunto, auto, työmatkoja ulkomaille ja päättyneen parisuhteen tilalle on löytynyt uusi miesystävä. Unettomuus vaivaa ja hän alkaa tehdä aamulenkkejä ennen työhön menoa:

”Olen huomaamattani kulkenut samaa lenkkiä jonka tavallisesti teen herätessäni aamuyöstä saamatta enää unta.

Tai tein. Ennen sitä kelluvaa takkia.

Siitä on jo yli kaksi viikkoa. Sen jälkeen olen kaihtanut jokea ja Oopperasiltaa. Vaikka ei minun ole tarvinnut tehdä sitäkään. Minulla on ollut täysi työ inflaatioennusteissa eikä yhtään joutoaikaa kaupunkivaelluksille. Jos olen herännyt varhain olen noussut ja työstänyt materiaalia jonka olen tuonut kotiin Pankista.”

Näillä retkillään hän on näkevinään joessa naisen ruumiin, mutta ei ole varma havainnostaan. Hän tuntee, että käy ylikierroksilla:

”Mutta seistessäni siinä jokea katsomassa muistan miten tuona aamuna pakenin kiihtyneenä ja paljastumista peläten sillan ja veden luota Pankkiin oman oveni taakse.

Ja sanon itselleni että näin ei voi jatkua. Sanon sen hyvin painokkaasti.

Minun on ruvettava nukkumaan myös niinä öinä kun Marko ei ole luonani.

Minun on opittava hidastamaan kierroksia omin voimin.”

Sattumalta Maarit lähtee keväisenä päivänä kokemaan kaupunkia hieman tavallista laajemmasti; hän matkustaa lähiöbussilla päätepysäkille ja lähtee metsään kävelemään:

”Auringonpaiste syöksyy suoraan aukiolle ja on melkein tyyntä. On tullut lämmin, minä hikoilen ja riisun myös jakkuni ja heitän sen vasemmalle olalleni.

Sitten käännän kasvot aurinkoa päin ja nautiskelen silmät ummessa. Valo värjää silmäluomet sisäpuolelta punahehkuisiksi, lämpö hyväilee kasvojeni jokaista sopukkaa, tunkee läpi ihon joka pehmenee ja avautuu ja kurkottuu ylöspäin kohti hohtavia lämpimiä säteitä.

Oloni on rauhallisempi kuin hyvin pitkiin aikoihin. Hengitän syvään ja alan jopa nauttia ilmassa leijuvasta kylläisestä ja vähän ällöttävästä hajusta. Haisee mullalta ja mädäntyneeltä ja joltakin pistävän imelältä, ehkä mahlalta tai pihkalta, mitä puut nyt erittävätkään kun pääsevät taas keväällä vauhtiin.”

Maarit käy usein metsässä samassa paikassa metsässä joko bussilla tai omalla autollaan eri vuorokauden aikoihin ja näihin matkoihin liittyy sekä iloa että ahdistusta:

”Mutta sitten erotin uuden äänen. Heikkoa pulputusta kuin veden juoksua halkeamassa.

Liukastelin yli niljaisten puunjuurien kohti pulppuilevaa ääntä ja saavuin korkean rösöisen kallioseinämän juureen Sitä alas virtasi puronen joka solisi kallion halkeamissa Alas päästyä se muodosti pienen joen.”

”Joki kiemurteli sammaleisten kivien välitse, levisi soisilla aukioilla joilla keinahteli niittyvillaa ja osmankäämiä ja hävisi maan alle pienen irkkaanvihreän

suon luona. Jalkani Upposivat syvälle pehmeään sammaleeseen ja kastuivat, mutta jatkoin suoraan eteen päin. Suon tuolla puolen joki tuli taas esiin hieman ohuempana ja kiemurteli korkeiden tummien kuusten lomitse

Lopulta päädyin metsälammelle”

Metsäretkiensä lisäksi päähenkilö jatkaa aamuisia lenkkejään ja alkaa jopa oleskella sillan alla. Sieltä hän löytää kuvan vanhasta maalauksesta, jonka maagiset silmät vaikuttavat häneen niin, että hän kuljettaa kuvaa työmatkallakin mukanaan. Hänen ajatuksensa alkavat harhailla entistä enemmän:

”Herään säpsähtäen.

Avaan silmäni ja näen sillanholvin ylläni ja joen joka virtaa ohitse. Roskat ympärilläni näkyvät teräväpiirteisinä sarastuksessa, joka merkillisen kirkkaana yltää tänne sillan allekin.

Tiedän heti missä olen. Eikä mieleeni tule että voisin olla missään muuallakaan Muistot (vuoteesta, ikkunasta, porisevasta kahvinkeittimestä) jotka alkavat muotoutua saan helposti torjutuiksi. Ilmeisesti tajuan yhäkin että on sopeuduttava tilanteen realiteettejä.”

Kirja lopussa tapahtuu mielen hajoaminen, josta lukija voi tehdä omat päätelmänsä. Maarit on taas sillan alla:

”Ajatus saa minut tirskahtamaan mutta tukahdutan naurun ja vaikka olen nukkunut istuallani kylmällä maalla ja ruumiini on jäykkä en liikahdakaan. Silmieni edessä tapahtuu jotakin mikä saa minut istumaan hiljaa paikallani.”

Loppupäätelmät

Kirja tuntui aluksi hyvin omituiselta, mutta ehkä juuri sen takia se jäi askarruttamaan mieltä. Katsoin, onko kirjailijalta muita teoksia ja löysin jatko-osan tähän romaaniin. Sonjan kertomus on ilmestynyt v. 2005 ja sitä kuvataan Suomalaisen kirjakaupan sivuilla näin:

”Eräänä kevätiltana Sonja matkustaa metrolla Meri-Rastilaan tapaamaan tuttavaansa Maarit Sarastetta ja tämän tytärtä Agnesta. Agnes makaa huoneessaan kuumeessa ja naiset aloittavat pitkän keskustelun, joka loppuu vasta aamun sarastaessa. He käyvät läpi menneitä tapahtumia, joiden luonteesta naisilla on ratkaisevia erimielisyyksiä tai poikkeavia muistikuvia. Henrika Ringbomin Sonjan kertomus on samaan aikaan sekä hienovireinen ja arvoituksellinen psykologinen trilleri että intensiivinen kamariromaani, joka vetää vastustamattomasti mukaansa. Naisten välillä on voimakas ja lähes selittämätön riippuvuussuhde ja kiitollisuudenvelka. Menneisyydestä löytyy ei vain yksi, vaan kaksi ruumista, joiden kanssa Maaritilla tuntuu tarinan edetessä olevan yhä enemmän tekemistä. Onko kyse peräti murhista? Sonjan kertomus kysyy, mitä me lopulta voimme tietää toisesta ihmisestä. Kuinka pitkälle ihmisellä on oikeus mennä kantaakseen vastuuta lähimmäisestään? Kenellä on oikeus päättää toisen ihmisen elämästä? Ja missä olosuhteissa?”

Tätä kirjaa en ole vielä lukenut ja ihmettelen hieman, löytyykö Maarit Sarasteen kaipuu -teoksesta todellakin taustat kaikelle yllämainitulle. Se selviää, kunhan san kirjan käsiini!

Suositus

Suosittelen Henrika Ringbomin teosta Maarit Sarasteen kaipuu kaikille niille, jotka haluavat nauttia kauniista, runollisesta kielestä. Se on avoimeksi jäävä, jännittäväkin kertomus, jonka parissa  ajatukset askartelevat pitkään myös lukuhetkien jälkeen.

Lähteet: Henrika Ringbom Maarit Sarasteen kaipuu

Lahden kaupunginkirjaston kirjavinkit

Suomalainen Kirjakauppa

 

 

 

 

Kauneimmat käsityöt 2, 1975, toimittanut Maija Nieminen, Käpyilyä ja puikoilla neulottuja pikkuliinoja

Kauneimmat käsityöt 2, 1975, toim. Maija Nieminen

Kauneimmat käsityöt 2, WSOY 1975 suomeksi toimittanut Maija Nieminen

Olen hankkinut kirjan 1970-luvulla ja se on valtavan monipuolinen opas käsitöiden tekemiseen. Kirjan kolmessa osassa käsitellään kussakin eri aiheita. Tässä kakkososassa kerrotaan erilaisista kirjontatavoista. En ole käyttänyt kirjaa niin paljon, kuin olisi ehkä ollut syytä. Eniten olen tutkinut pukuompelun niksejä.

Maija Nieminen kirjoittaa alkusanoissaan mm. seuraavaa:

”Mary Olki teki pitkän päivätyön kootessaan talteen kauniit suomalaiset käsityömallit. Hänen käsityökirjansa ovat olleet vuosikymmenien ajan erittäin suosittuja ja niistä ovat useimmat jo kauan olleet loppuunmyytyjä. Kauneimmat mallit näistä kirjoista on koottu tähän kirjaan.”

Käpypitsi eli käpyily, frivolitee, sukkulapitsi, tatting, monta nimeä pikkuliinan tekniikalla

Etsin kirjan esille, kun minun piti ottaa selvää eräästä pikkuliinasta, joka kuuluu ”kokoelmiini”. Alla on kuva pyöreästä pikkuliinasta, jonka olen hankkinut jo kauan sitten ja olen käyttänytkin sitä aika paljon. Nyt tulin lähemmin katsoneeksi viehättävän liinan tekotapaa ja totesin, ettei se ainakaan kokonaan ole virkkausta. Onneksi olin tutustunut v. 2010 Verkarannan joulumyyjäisissä Pipsa Pikkutupaan, joka siinä pöytänsä vaiheilla päivystäessään koko ajan teki käsillään jotain, joka herätti mielenkiintoni. En ollut koskaan aiemmin nähnyt käpyilyä enkä nytkään voinut kuin ihmetellä sitä kätevyyttä, jolla Pipsa taikoi virkkaus- tai helmilangastai mitä hienoimpia koruja, kirjanmerkkejä ja muutakin. Niinpä laitoin hänelle sähköpostissa liinan kuvan ja sain vahvistuksen, että siinä on jonkin verran virkkausta, mutta enimmäkseen se on käpypitsiä. Liinan arvo nousi silmissäni vielä entisestään!

Taidokas pellavainen pikkuliina käpyilyä ja virkkausta, kuva kirjoittajan

Käspaikka kuvaa käpyilyä seuraavasti:

”Käpyillen tehdyt pitsit ovat siroja langan varaan solmittuja solmurivejä, joista muodostuu kaaria ja renkaita ja pitsipintaa. Käpypitsit valmistetaan ”kävyllä”, joka muistuttaa kalaverkon valmistamiseen käytettyä sukkulaa. Lankana käytetään tavallisesti virkkauslankaa. Käpyilyn eli frivoliteen tai sukkulapitsin alkuperää ei tunneta kovin tarkkaan. Ilmeisesti tekniikka on kehittynyt idässä alkunsa saaneesta solmeilusta. Kiinalainen solmeilu siirtyi kaupankäynnin myötä Eurooppaan ja näistä makrameesolmuista uskotaan frivoliteen kehittyneen. Italiassa tehtiin jo 1500-luvulla sukkulan avulla renkaita, jotka yhdistettiin toisiinsa ommellen tai solmimalla. Tätä pidetäänkin nykyfrivoliteen kantamuotona.”

Yksityiskohta käpypitsiliinasta, jossa virkattuja osia

Käpypitsin suosio kasvoi 1600-luvuta alkaen hienoston keskuudessa. Rokokoo-ajalla tekniikka kehittyi frivoliteeksi, joka tarkoittaa ranskaksi keimailua ja kevytmielisyyttä ajan mukaisesti. Vielä 1800-luvulla pitsien tekoa haittasin lankojen heikkolaatuisuus, 1900-lukua lähestyttäessä uudet langat ja pienet kävyt mahdollistivat pikkutarkkuuden, johon ei aiemmin ollut mahdollisuuksia. Suomenkin kouluissa on vielä 1920-luvulla tehty käpypitsejä nenäliinoihin ja alusvaatteisiin, mutta sittemmin käpyilyn suosio on laantunut lähes vuosisadaksi. Nyt frivolite on mielestäni taas saanut uusia harrastajia ja ja siitä on kirjoitettu  mm. useissa blogeissa ja ainakin yksi kirja on suomennettu.

Pipsa Pikkutuvan käpypitseistä minulla on itselläni tallella vain kaksi kirjanmerkkiä, esim. korvariipukset olen antanut lahjoiksi.

Käpyilytekniikalla tehty kirjanmerkki (Pipsa Pikkutupa), kuva kirjoittajan

 

Pitsituvan tiedote (flyer)

Pipsa Pikkutuvan tekemä upea juhlapontso

Ohessa on Pitsituvan flaieri, jonka nappasin mukaan joulumarkkinoilta. Siinä mainittujen tuotteiden lisäksi Pipsalla oli mukanaan huikean kaunis morsiuskruunu. Hän tekee niitä tilauksesta tai sitten sellaisen voi käsittääkseni myös vuokrata. Harmi, etten ottanut siitä erikseen valokuvaa. Sehän on jokaisen morsiamen unelma, pysyy päässä ja on kevyt kantaa. Kruunu on tietysti tärkätty.Pipsan tekemät juhlapontsot, joka on mallilla päällään ohessa,  ovat myös aivan upeita enkä ole vastaavia muualla nähnytkään. Ne ovat huippukevyitä, kimaltavia ja juhlavia!

Kauneimmat käsityöt 2 -kirjan ohjeet käpyilystä

Käpyilytarvikkeita Kauneimmat käsityöt 2 -kirjassa

Solmut silmut kaaret renkaat

Sukkulapitsi syntyy solmuista ja silmukoista sekä niiden muodostamista kaarista ja renkaista. Näitä eri tavoilla ryhmittelemällä syntyvät koristeelliset sukkulapitsit.

Työ vaatii tarkkuutta ja sorminäppäryyttä, mutta se saavutetaan harjoittelemalla uutterasti. Itse asiassa sukkulapitsin tekeminen on helppoa. Sukkulapitsiä voit käyttää esimerkiksi nenäliinojen, puseroiden, leninkien ja esiliinojen somistamiseen samoin kuin liinavaatteidenkin koristamiseen.

Tarvikkeet

SUKKULA — Sukkula on valmistettu kahdesta soikeasta, molemmista päistään terävästä levystä, jotka puikko tai akseli keskikohdalta yhdistää ja joiden kärjet kostettavat toisiaan. Puikossa on reikä, johon lanka solmitaan. Sukkula keritään täyteen, ei kuitenkaan niin täyteen, että lanka pullistuu sukkulan yli, koska sellaisella sukkulalla on vaikea työskennellä. Sukkula voi olla luuta, puuta tai muovia. Sen pituuden pitää olla n.7 cm ja leveys 2 cm. Sukkuloita myyvät kotiteollisuusliikkeet.

LANGAT — Parhaiten työhön sopivat hyvin kierretyt puuvilla- tai silkkilangat. Työn käyttötarkoitus asettaa langalle omat vaatimuksensa, mutta virkkauslangat sopivat mainiosti useimpiin töihin.

Kirjassa näytetään käpyilyn eri vaiheita yksityiskohtaisesti, mutta itse en uskaltaisi sen perusteella lähteä tekemään käpypitsiä. Jonkun pitäisi näyttää se kädestä pitäen!

Lopuksi vielä kirjan esimerkkikuvia.

Kaksi yksinkertaista sukkulapitsimallia Kauneimmat käsityöt 2 -kirjasta

 Lähteet: Kauneimmat käsityöt 2, 1975, toimittanut Maija Nieminen, Käpyilyä ja puikoilla neulottuja pikkuliinoja

Käspaikka

Omat kokoelmat