Luettuja kirjoja: Doris Lessing Lähimmäinen, päiväkirjaromaani 1987

Doris Lessing: Lähimmäinen

Doris Lessing: Lähimmäinen

ISBN: 951-1-09496-3
Englanninkielinen alkuteos: The Diary of a Good Neighbour                               Julkaistu salaniemellä Jane Somers         

Suomentanut Heidi Järvenpää Painovuosi: 1987                             
Sivumäärä: 304s                           

Teoksen lähtökohdat

Jostain syystä Doris Lessing on kirjoittanut tämän kirjan salanimellä. Hänellä on ollut siihen varmaan hyvät perustelut, mutta hänen ei ole elämäkerrassaan vielä ehtinyt 1980-luvulle, joten se selviää toivottavasti myöhemmin. Varjossa vaeltaja, joka on Lessingin elämäkerran toinen osa, paljastaa kuitenkin selkeästi sen, mistä hän sai aiheen tähän kirjaan. Hän asui Lontoossa hyvin monessa eri asunnossa, mutta lopulta hän sai hankittua oman, tosin rähjäisen talon Camden Townista Charrington Srtreetiltä. Alue oli työväen asuinaluetta ja siellä hän tapasi useita Lähimmäisen henkilöiden esikuvia, varsinkin Lil Piercen, jolla oli ehtymätön varasto juttuja naapureistaan ja myös omassa elämässään saamistaan uskomattomista kolhuista. Lil Pierce ja Lessing olivat tuttavia parikymmentä vuotta ja Pierce saattoi kertoa hänelle monen monia ”saagoja”, kuten Lessing juttuja nimitti.

Oma lukukokemukseni

Olen lukenut tämän kirja kahdesti ja molemmilla kerroilla kiinnitin huomioita aivan eri asioihin. Parikymmentä vuotta sitten minä ihailin päähenkilön Jane Somersin tarmokkuutta: hän teki paljon työtä, sai paljon aikaan ja nautti siitä. Niin minäkin, tekisi mieli sanoa. Hän käytti aikaa ja rahaa tyylinsä ylläpitämiseen ja nautti siitäkin. Kiinnitin huomion myös Janen työpaikan tapahtumien ja ilmapiirin kuvauksiin ja hain siitä yhtymäkohtia omaan työpaikkaani.

Lukiessani kirjan nyt, pääasiaksi nousi ihmisen vanheneminen ja vanhojen ihmisten asema, olemassaolon hyväksyminen ja oma suhtautuminen vanhuuteen ja kuolemaan.

Olen lukenut useita Lessingin kirjoja mm. Kultaisen muistikirjan, mutta tämä teos on niin sydämeenkäypä ja inhimillisyydessään ja viisaudessaan rikas kirja, että yritän etsiä sen itselleni. Sitä voisi lukea aina silloin tällöin nyt, kun itsekin alkaa olla vanha ja lähipiirissä on iäkkäitä ihmisiä.

Kirjan kuvaus ja tärkeimmät lainaukset:

Kimaltavan naistenlehden Lilith´n toimitussihteeri ja lopulta päätoimittaja Jane Somers, Janna, on keski-ikäinen ylellisyyteen tottunut lapseton nainen, joka on sulkeutunut itseensä miehensä tai äitinsä sairastaessa ja heidän kuollessaan.

”Ajattelin: onko seuraavaksi minun vuoroni? Minulla oli tunne: se ei ole oikein.”

Janna kuvaa päiväkirjassaan omaa elämäänsä. Tätä ihmettelimme yhdessä työtoverini kanssa silloin vuosia sitten. Kuinka joku voi olla noin huolellinen, noin tinkimätön oman ulkonäkönsä suhteen, noin vaativa:

”Tämä on nyt se ilta. Olen kylpenyt kunnolla, monta tuntia. Olen hoitanut kynteni, varpaankynteni, kulmakarvani, korvani, napani, jalkojen kovettumat.

Kaikkina näinä vuosina sunnuntai-illat ovat tehneet minusta sen täydellisen huolitellun olennon, jota kaikki katsovat ajatellen: Kuinka hän sen tekee? Mikään ei ole koskaan saanut sekoittaa sunnuntai-iltojani. Freddiellä oli tapana vitsailla siitä, mutta sanoin: Laske sinä vain leikkiä, en välitä, minun on tehtävä se. Vuosikaudet sunnuntai-iltaisin päivällisen jälkeen olen valinnut vaatteet tulevan viikon jokaiselle päivälle, varmistanut ettei ole ainuttakaan ryppyä tai laskosta, tarkistanut napit ja saumat, kiillottanut kengät, tyhjentänyt ja kiillottanut käsilaukut, harjannut hatut ja lajitellut kaikki hiukankin likaantuneet kemialliseen pesuun tai pesulaan. Tuntikausia joka sunnuntai-ilta, ja kun työtoverieni harjaantuneet ja asiantuntevat silmät ovat tarkastelleet minua, kirjaimellisesti hiuskarvakaan ei ole ollut poissa paikaltaan.”

Silti jokin asia vaivaa häntä, vaikka työpaikalla kaikki on aluksi hyvin. Yhteistyö päätoimittajan kanssa toimii saumattomasti, usein he keskustelvat ilmeillä, hymyillä tai  jopa puolittaisilla lauseilla:

”Joyce ensiksikin. Yhteinen huoneemme ylimmässä kerroksessa, auringonpaistetta ja avaruutta joka puolella. Pitkä pöytä ja Joyce sen takana, pitkä pöytä ja minä sen takana toisiamme vastapäätä. Olemme jo vuosia istuneet siellä vastakkain ja tehneet lehteä.”

”Nautin ajatellessani tätä huonetta sillä se on niin tarkoituksenmukainen, niin sopiva, vastaa niin tarkasti sitä mitä siellä tehdään. Mutta minun täytyy ajatella, täytyy ajatella . . . jokin häiritsee, aivan kuin jokin asia ei olisi aivan kohdallaan.”

Toimituksessa tapahtuu muutoksia. Päätoimittaja Joyce miettii lähtisikö miehensä kanssa Amerikkaan vai ei eikä hän enää pysty keskittymään lehden tekoon. Samoihin aikoihin toimituksen ilmapiiri muuttuu. Sama tapahtui Suomessakin monella työpaikalla, mutta myöhemmin:

”Toimituksessa vallitsee henki, jota siellä ei ole ennen ollut, on arvosteltava, tiuskiva kateellinen inhottava ilmapiiri, joka väistämättä saa aikaan sen että kaikkien halvennettava niitä, jotka eivät ole heidän kanssaan tarkalleen samassa ruodussa, ja lisäksi koko ajan arvosteltava ja tuomittava niitä oman ruodun ihmisiä, jotka hetkellisesti tai muuten sattuvat olemaan heidän kanssaan eri mieltä. Minua risoo tässä se, että olemme oppineet tämän kaiken tuhansista lähteistä, kirjoista, televisiosta, radiosta, ja kuitenkin nämä nuoret paasaavat kuin tekisivät jotakin ensimmäistä kertaa, kuin olisivat itse keksineet kaikki nämä kuluneet fraasit.”

Janna pohtii omaa elämäänsä ja toteaa, että hän voisi tehdä jotain muiden hyväksi, muutakin kuin kirjoittaa artikkeleita. Hän ottaa yhteyttä sosiaalivirastoon ja sielä hänet nimetään ns. ystäväksi vanhalle naiselle, mutta tapaamisesta tulee katastrofi. Samalla hänen naapurissaan on vanhus, joka toivoisi hänen ystävyyttään, mutta Janna pelkää.

”Koko ajan oveani vastapäätä porrastasanteen toisella puolella rouva Penny. Hän on seitsemänkymmenen, hän on yksin, ja hän haluaa minut ystäväkseen. Tiedän sen. En halua. Hän tietää sen. Hän ottaisi vallan elämästäni. Minua tukahduttaa ja kauhistuttaa ajatus, että olisin hänen käskettävissään.”

Koko hänen elämänsä arvoineen ja käsityksineen muuttuu, kun hän tapaa 92-vuotiaan Maudie Fowlerin, merkillisen kiehtovan vanhuksen. Maudien elämänpiiri on täydellinen vastakohta Jannan kimaltelevalle maailmalle.

”Mutta sitten olin apteekissa, ja kävi näin. Näin vanhan noidan. Tuijotin tätä vanhaa ihmistä ja ajattelin: noita.”

Janna oli päivällä tehnyt artikkelia stereotyyppisistä naiskäsityksistä ennen ja nyt. Yksi niistä oli juuri noita, eikä hän ollut löytänyt sille vastaavaa kuvaa kuva-arkistoista.

”Mutta tässä hän nyt oli vieressäni apteekissa. Pieni kumara nainen, nenä melkein leuassa kiinni, mustissa paksuissa pölyisissä vaatteissa, päässä myssyntapainen. Hän näki minun katsovan, ojensi minulle reseptin ja sanoi: — Mikä tämä on? Ottakaa se minulle. Tuikeat siniset silmät harmaiden pörhöttävien kulmakarvojen alla, mutta niissä oli jotakin hurmaavan suloista. Pidin hänestä jostakin syystä. Otin reseptin ja tiesin ottavani paljon enemmän.”

Janna saattaa Maudien kotiin eikä ole uskoa, että sellaisia asuntoja vielä on:

”Huoneessa, johon menin, oli vanha musta rautakamiina, josta pilkotti tulta. Kaksi uskomattoman vanhaa resuista nojatuolia. Toinen kaunis vanha puupöytä, jonka päälle oli levitetty sanomalehti. Sohva, johon oli kasattu vaatteita ja nyyttejä. Ja lattialla keltainen kissa. Kaikki likaista ja rikkinäistä ja kauheaa ja kammottavaa.”

Maudie avaa Jannan silmät ja sydämen; Janna tutustuu niin sosiaalivirkailijoihin kuin sairaaloihin ja ystävystyy Veran, järkevän, työteliään ja sydämellisen sosiaalityöntekijän kanssa. He käyvät yhdessä syömässä ja puhuvat vanhusten lisäksi myös työpaikoistaan ja niiden vitsauksista, kokouksista ja ympäriinsä maleksivista työntekijöistä:

”En uskoisikaan, vastaan, — ellen olisi nähnyt sitä omassa toimituksessani.

Se, mitä en muka olisi ikinä uskonut, oli tämä: nyt oli torstai, ja tällä viikolla oli ollut jo seitsemän kokousta, joihin hänen olisi pitänyt osallistua.

— Näissä kokouksissa jauhetaan tyhjää, tyhjää, minä sanon, järkevä ihminen päättäisi jokaisen niissä esille tulevan asian viidessä minuutissa muutamalla sanalla. Kokouksia on näin paljon, koska he rakastavat kokouksia, kokoukset ovat heidän seuraelämänsä…”

”Olen vuosia ihmetellyt, mikä on se ominaispiirre, joka erottaa toisistaan ne kymmenen prosenttia, jotka todella tekevät työtä, ja muut jotka ajelehtivat sen näköisinä kuin tekisivät työtä, ehkä jopa uskoen tekevänsä.”

Näistä lauseista saattaa moni tunnistaa oman työpaikkansa ongelmia. Ja tarina jatkuu. Heti ensimmäisellä kerralla tuntuu, että Maudien ja Jannan välillä syntyy yhteisymmärrys, ei mikään pakotettua, vaan molemmin puolin vapaaehtoisesti tapahtuvaa sitoutumista:

 ”— Lapsuudessani isällä oli oma kauppa, ja myöhemmin meillä oli oma talo St John’s Woodissa, ja tiedän millaista kuuluisi olla. Lähtiessäni hän sanoi taaskaan katsomatta minuun: En kai tapaa teitä enää? Vastasin: — Kyllä, jos kutsutte. Silloin hän katsoi minuun, ja hänen huulillaan karehti pieni hymy, ja sanoin: — Tulen lauantaina iltapäivällä, jos haluatte. — Voi, haluan kyllä, mielelläni. Välillämme oli hetki läheisyyttä; oikea sana.

Kotiin tultuani olin paniikin vallassa. Olin sitonut itseni”

Tästä lähtien Maudie on osa Jannan arkielämää, hänen ystävänsä. Hän ei ole helppo vanhus, vaan oikullinen ja epäluuloinen. Parhaita ovat hetket, jolloin he istuvat kamiinan ääressä, kunhan siihen on ensin saatu haetuksi hiiliä kylmästä kellarivarastosta, aluksi Maudie teki sen myöhemmin Janna. Silloin Maudie alkaa kertoa monivaiheisesta elämästään, kodistaan, avioliitostaan, pojastaan, sisarestaan ja työstään modistina. Hän on kärsimätön, kun Janna joutuu tekemään taloustöitä, keräilemään hänen tahrimiaan ja piilottamiaan alusvaatteita ja pesemään usein myös Maudien. Mutta kertomisesta hän nauttii ja puhuu paljon siitä, millaisia vaatteita hänellä on ollut, millaisia hattuja hän on tehnyt ja minkälainen hänen elämänsä on muuten ollut. Hän haluaa tietää Janna työstä ja hänen tekemisistään. Maudiessa on myös synkkä puoli, hän murjottaa, ei halua kodinhoitajia, kieltäytyy menemään sairaalaan, on vaativainen ja mustasukkainen. Janna ei voi kertoa, että hän auttaa kahta muutakin vanhusta, jotka ovat putkahtaneet hänen elämäänsä.

Janna saa idean kirjoittaa kirjan modistien elämästä ja se valmistuu tuota pikaa, koska hän on tottunut kirjoittaja. Samalla hän kirjoittaa päiväkirjaa, johon kirjaa omia ajatuksiaan ja silloin tällöin kuvitelman siitä, millainen on Maudien päivä, Veran päivä, Joycen päivä jne. Sen lisäksi hän aloittaa sosiaalipoliittisen kirjan kirjoittamista. Nyt hän elää niin lähellä vanhoja, vajaakuntoisia ihmisiä, että hän ajattelee omaa elämäänsä sellaisella kiitollisuudella, jota hän ei aiemmin ole kokenut:

”Kun aamulla herään, tiedän, että voin mennä ostoksille, laittaa ruokaa, siivota asuntoni, harjata hiukseni, laskea vettä ammeeseen ja kylpeä siinä… ja tervehdin jokaista uutta päivää ajatuksella: mikä etuoikeus, mikä ihmeellinen arvokas asia ettei kenenkään tarvitse auttaa minua tämän päivän läpi, voin tehdä kaiken itse.”

Maudie on sairas ja Janna joutuu hoitamaan häntä päätoimittajan työnsä ja työmatkojensa ohella. Maudie ei halua tunnustaa sairauttaan ja vastustaa sairaalaan lähtemistä kaikin keinoin. Vihdoin hänet saadaan sairaalaan Veran avustuksella. Siellä on sekä hyvää että pahaa, etenkin yrmeän ylilääkärin lääkärikierros oppilaineen on kuvattu juuri sellaisiksi, kuin ne pahimmillaan voivat olla. Maudiella on kovat kivut ja hän saa lääkitystä, mutta ongelmana on se, ettei hän ole valmis kuolemaan.

” -Kuinka voitte, rouva Fowler, haluaisitteko teetä … kuumaa maitoa … kaakaota … keittoa? Ei kuningatar, ei rikkaan arabin vaimo saisi parempaa hoitoa kuin hän. Mutta hän ei halua kuolla se on se mitä hän haluaa!

Istun siinä hänen luonaan ja ajattelen: Yhdeksänkymmentäkaksi vuotta, ja Maudie näyttää uskovan että hänelle on tehty vääryyttä.”

”Kuka voi tietää, mitä valtavia prosesseja on käynnissä Maudien nuokkuvan pään, hänen äreiden silmiensä takana? Luulen hänen kuolevan sitten kun nuo prosessit on saatu päätökseen. Ja siksi en koskaan kannattaisi eutanasiaa tai en ainakaan ilman tuhansia takeita. Sivustakatsojat, sukulaiset, lähimmät ja rakkaimmat haluavat että kärsijä kuolisi mahdollisimman pian, koska se on kaikkineen hirvittävän raskasta. Mutta onko mahdollista, että se ei ole läheskään niin vaikeaa kuolevalle kuin sivustakatsojalle? Maudiella on kipuja ajoittain hänen saamiensa valtavien kipulääkeannosten välillä — mutta onko kipu pahinta maailmassa? Ei ainakaan minulle ole ollut. Eikä Maudielle silloin kun hän oli oma itsensä.”

Maudien hautajaisissa hänen omaisensa eivät voi uskoa, että tuo hieno nainen on Maudien ystvävä eikä sosiaalitoimesn valitsema ”hyvä lähimmäinen” ns. vapaaehtoistyöntekijä. Hautajaisten jälkeen Janna miettii:

”Minun pitäisi hyvin pian ajatella perusteellisesti tätä kaikkea. Mutta tämän tiedän. Kun ihmiset kuolevat, sitä kadumme että emme keskustelleet tarpeeksi heidän kanssaan. En jutellut isoäidin kanssa, en tiedä millainen hän oli. Tuskin muistan isoisää. Samat sanat äidistä. En tiedä, mitä hän ajatteli paitsi että olen itsekäs ja typerä.”

Luulen, että monelle meistä tämä kokemus on tuttu. Puhumme liian vähän läheistemme kanssa, kyselemme liian vähän heidän menneisyydestään ja menneistä sukupolvista, silloin, kun se vielä on mahdollista. Sen pitäisi kiinnostaa meitä, koska he ovat läsnä meissä jokaisessa.

Yleistä

Kirjan talakannessa on katsaus kirjan tärkeimpiin asioihin:

”Maudie, Annie Reeves, Eliza Bates – kaikissa heissä Janna näkee itsensä, kypsyy tunnustamaan elämänkierron väistämättömyyden. Ja tämän totuuden läpi kohisee elämänvirta tuimasti, koskaan ehtymättä…

Teos ilmestyi Englannissa 1983 salanimellä Jane Somers. Lähimmäinen on inhimillisyydessään ja viisaudessaan rikas kirja. Lessing luotaa jälleen syvälle – kiihkottomasti ja todesti.”

Minusta tämä teos on poikkeuksellinen Lessingin teosten joukossa, koska se tulee niin lähelle jokaisen ihmisen elämänpiiriä. Tässäkin on toki läsnä sosiaalipolitiikkaa, ote on myös poliittinen, kuten niin monissa hänen kirjoistaan, mutta se ei nouse pääasiaksi. Teos on tiivis ja sisältää valtavasti aineksia eri asioista: avioliitosta, vanhemmuudesta, työnteon onnesta ja vaikeudesta, ystävyydestä, erilaisten ihmisten kohtaamisesta, perheestä, vanhuudesta, sairaudesta ja rehellisyydestä. Kaikki nämä ainekset Lessing on kirjoittanut kiehtovasti ja syvällisesti ja – todellakin – hyvin, hyvin viisaasti.

Teos ei ole uusi ja on saattanut jäädä monelta lukematta sen valtavan tarjonnan keskellä, joka jo 1980-luvulta alkaen on ollut lukijoiden käytettävissä. Se ei ole tippaakaan vanhentunut ja suosittelen sitä todella lämpimästi kaikenikäisten luettavaksi!

Lähteet kirjan lisäksi: Doris Lessing Varjossa vaeltaja, 2010 (kirja on toinen osa Lessingin elämäkerrasta)

 

 

 

Tietoja Mairetuulikki

Olen valmistunut arkkitehdiksi 1960-luvulla ja toiminut kaavoitustehtävissä 40 vuotta. Muutimme Tampereelta maalle eläkkeelle jäämiseni jälkeen v. 2013 ja SUURI MUUTTO vei niin paljon aikaa, että blogin kirjoittamisessa on ollut pitkä tauko. Nyt on tarkoitus kirjoitella useammin. Työn ohessa olen puuhaillut monenlaista, olen lukenut paljon ja kaikenlaista, tehnyt käsitöitä ja hoitanut puutarhaa. Olen jotenkin osunut löytämään kulloiseenkin elämtilanteeseen sopivan kirjailijan teoksia, siitä voin kirjoittaa joskus enemmän. Olen pitänyt myös nettikauppaa Lumottu Lahja ja Kortti (www.lahjakas.eu), mutta lopettelen sitä parhaillaan.
Kategoria(t): Käännetty kaunokirjallisuus, Lukemiani kirjoja lähiajoilta ja kauempaakin, Suosikit, Yleinen Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Kommentointi on suljettu.