Luettuja kirjoja: Helena Sinervo, Kirjailijan talossa, 2004

Helena Sinervo Runoilijan talossa

Kirjailija: Helena Sinervo

Kustantaja: Tammi kustannuskeyhtiö

Julkaisuvuosi: 2004

Päällys: Marko Taina, Alkuperäiskuva: Jarl Hellman

ISBN 951-31-2159-3

Finlandia-palkittu v. 2004

 Tietoa kirjailijasta

Helena Sinervo voitti 2004 Finlandia-palkinnon ensimmäisellä romaanillaan Runoilijan talossa. Teos on fiktiivinen elämäkerta Eeva-Liisa Mannerista. Sinervo on julkaissut seitsemän runokokoelmaa ja kaksi lastenrunokirjaa: Lukemattomiin (1994), Sininen Anglia (1996), Pimeän parit (1997), Ihmisen kaltainen (2000), Oodeja korvalle (2003), Tilikirja (2005), Täyttä ainetta (2007), Akuvatus ja muita härveleitä & otuksia (2007), Tykistönkadun päiväperho (2009), Väärän lajin laulut (2010), Valitut runot (2011), Prinssi Ahava ja riipuksen arvoitus (2012).

Kirjan takakannessa olevaa esittelyä

”Tapaninpäivänä 1971 Eeva-Liisa Manner katsoo Espanjan talonsa romahtaneen katon läpi taivaalle. Edelliskesän maanjäristys oli tuhonnut rakkaan savipytingin aarteineen päivineen, oudot tapahtumat olivat suistaneet kirjailijan mielen harhojen keskelle. Raivatessaan tärveltynyttä huonetta hän löytää kirjeitä ja valokuvia, jotka tuovat mieleen vanhoja muistoja.”

”Helena Sinervo on ujuttautunut häkellyttävän uskottavasti ikonina pidetyn, kahta sukupolvea vanhemman runoilijan nahkoihin. Romaani puhuu yksinäisyyttään varjelevan mystikon äänellä eikä sen herkkä huumori onnettomuuksienkaan keskellä kadota hengittävää leikkisyyttään.”

Eeva-Liisa Manner

Eeva-Liisa Manner syntyi Helsingissä 5. joulukuuta 1921, mutta lapsuutensa ja nuoruutensa hän vietti Viipurissa, jossa hän kävi kuusi luokkaa Viipurin yhteiskoulua.Manner toimi mm. vakuutus- ja kustannusvirkailijana ennen siirtymistään vapaaksi kirjailijaksi vuonna 1947. Manner kuoli Tampereella 73-vuotiaana.

Eeva-Liisa Manner on sodanjälkeisen kirjallisuutemme huomattavimpia kirjailijoita: runoilija, prosaisti, näytelmäkirjailija, suomentaja, esseisti ja kriitikko. Hänen läpimurtoteoksenaan pidetään kokoelmaa Tämä matka (1956). Se nosti hänet yhdeksi merkittävimmistä suomalaisen modernismin runoilijoista. Mannerin runoudelle on ominaista syvä ja herkkä tunne, voimakkaina näkyinä avautuva kuva-ajattelu ja ilmaisun melodisuus. Runouden lähtökohtana on usein yksinäisyys, josta lähtee tihentynyt ajan ja olemisen kokeminen. Mannerin kielellinen taidokkuus, syvällinen lukeneisuus ja musiikin tuntemus tekevät runoista monitahoisia. Hän tunsi laajalti eurooppalaista filosofiaa ja kirjallisuutta sekä Kiinan ja Japanin runoutta. Mannerin tuotannon suurimpia huippuja ovat Tämä matka -kokoelman lisäksi runoteokset Fahrenheit 121 (1968) sekä Kuolleet vedet (1977).

Elämäkerta muuttui elämäkertaromaaniksi

Helena Sinervo kertoo kirjan jälkisanoissa, että hän suhtautui aluksi epäröiden, kun häntä pyydettiin kirjoittamaan elämäkerta Eeva-Liisa Mannerista. Kysehän oli poikkeusyksilön elämästä, josta hän etukäteen tiesi vain satunnaisia huhupuheita. Sen lisäksi tietoa olisi saatavana hänen kirjoistaan: surua, kärsimystä, yksinäisyyttä ja mielenterveysongelmia. Nykyisin puhuttaisiin varmaankin määräaikojen aiheuttamasta uupumuksesta ja stressistä kirjailijan monien sairaalahoitojen ja uniongelmien kohdalla. Sinervolla oli henkilökohtaisia syitä vastata myönteisesti haasteeseen, hänenkin sukujuurensa olivat Karjalassa.

Keväällä 2011 Sinervo allekirjoitti kustannussopimuksen tietokirjasta, johon hän vaati sellaisen ehdon, että voi milloin hyvänsä keskeyttää kirjoittamisen, jos se osoittautuisi mahdottomaksi. Hän haastatteli iäkkäitä Mannerin ystäviä ja työtovereita, mutta muistinvarainen tieto oli niin epämääräistä, ettei sen varaan voinut rakentaa elämäkertateosta Lisäksi hän tutustui kirjalliseen fakta-aineistoon ja sen perusteella Manner alkoi elää romaanihenkilön elämää niin, että Sinervo uskoi omiin tarinoihinsa eikä enää kaikin osin tiennyt, mikä on faktaa mikä fiktiota. Teos on luotu lukemalla, hänen omien sanojensa mukaan.

Oma lukukokemus

En tunne kovin hyvin Mannerin tuotantoa ja tiedän hänestä vain hänen asuinpaikkansa Tampereella. Kirja oli vaikuttava lukukokemus ja sen päähenkilö niin todellisen tuntuinen, että on vaikea uskoa, että hän ei itse ole kertojana. Tietysti hänen omat kirjeensä ja muu tuotantonsa on antanut kirjailijalle mainiot lähtökohdat luoda ”oikean” näköinen henkilökuva ja kirjeistä on löytynyt tyyli, jolla kirjoittaa.

Kirjan otsikot ovat mielenkiintoisia ja niihin liittyvä selitys tuo tekstin lähelle lukijaa. Manner miettii esim. aikaa tavalla, josta lukija on saamaisillaan kiinni, mutta sitten ajatus taas hajoaa. ”AIKA VIRTAA TULEVAISUUDESTA MENNEISYYTEEN” on saanut alaotsikokseen: ”10. luvussa Eeva-Liisa selvittää ajan olemuksen.”

”Vastoin kuin yleensä ajatellaan aika ei kulje eteenpäin vaan meitä kohti, minä sanoin. Ajan suunta on tulevaisuudesta menneisyyteen. Koska me taas kuljemme kohti tulevaisuutta, me ikään kuin saavumme tapahtumien, menetysten ja muiden hirveyksien, kohdalle. Aika virtaa tänne maailmasta, joka on meidän maailmamme negatiivi.”

Kirjan tapahtumat sijoittuvat eri paikkakunnille päähenkilön historian mukaan. Milloin ollaan Viipurissa sodan aikana, milloin ankaran mamman ja taitavan  kästyöläisen, papan kotona, milloin Helsingissä, Ruovedellä, Tampereella ja Espanjan Elmiradorissa talossa, jonka katon läpi näkyy taivas ja jossa runoilijan työt ovat keskellä hävitystä. Sen takia hän joutuu asumaan myöskin Sara Hildenin omistamassa Villa Pastorassa, joka on oma lukunsa tai Churrianassa hotellissa. Vaikka kirjan tapahtumat heittelehtivät ajassa ja paikassa, lukija pysyy hyvin mukana jo pelkästään selittävien alaotsikoiden takia.

Sisältöä kuvaavia lainauksia ja kirjan kuvausta

Talossaan Espanjassa Eeva-Liisa Manner kirjoitti monia teoksiaan ja teki käännöstöitä. Talo sinänsä inspiroi häntä:

”Täällä patiolla olen ihaillut vuoria, erityisesti pilvisinä päivinä. Tästä näkymästä talo on saanut nimensä, El mirador, näköalapaikka. Täällä olen kirjoittanut Kirjoitetut kivet, Fahrenheit 121 ja Jos suru savuaisi. Pilvet vaeltavat rinteiden yli hitaasti, yhtaikaa keveästi ja vaivalloisesti kuin paimentolaiset, ylpeinä kuin paimentolaiset. Niiden kulkua ei estä mikään vaikka samalla näyttää, että niiden helmat takertuvat kitukasvuisiin pensaisiin. Sekin on rakkauden kuva.”

Eeva-Liisa Mannerilla oli elämänsä aikana useita masennuskausia, jolloin hänet toimitettiin hoitoon. Ensin oli sekavaa käytöstä, pakkomielteitä ja epäluuloa ystäviäkin kohtaan. Kustantaja oli häntä kohtaan todella pitkämielinen  ja ymmärtäväinen. Mesenaattinsa Sara Hildenin Manner mainitsee suututtaneensa niin, ettei enää saanut vastauksia kirjeisiinsä:

”Vasta sitten minut saatiin Pitkäänniemeen narrattua, kun olin Raatihuoneen kokkareilla heittänyt valokuvaajaa viinilasilla ja syytänyt suustani solvauksia. “Sinäkin siinä, paska-agentti ja huumekauppias, yrität murhata minut!”

Valokuvaaja muistutti yhtä Villa Pastoran, Sara Hildenin palazzon, vieraista. Oman aikansa nuoriin kirjailijoihin hän suhtautuu, varmaankin hyvästä syystä, varsin kriittisesti:

”Nuoret kirjailijat eivät ymmärrä mitään sodasta. He myisivät vaikka oman äitinsä saadakseen kuvansa lehteen, ja myyvätkin. Joskus yritin puhua heille mutta näin vain naamojen levenevän, omahyväisyyden varjon asettuvan sierainten molemmin puolin. Silloin nipistin suuni kiinni. Ihminen, joka ei ole kokenut ääritilanteita, ei tunne itseään ja luulee kantavansa moraalin kirkkainta soihtua. “Jos toistan tarpeeksi monta kertaa oman valheeni, alan itsekin uskoa sen totuuteen”, sanoi Goebbels, kolmannen valtakunnan propagandaministeri, ja oli siinä oikeassa.”

Läpi teoksen kulkevana lankana on Mannerin riippuvuus ystävistään sekä miehistä että naisista. Täytyy sanoa, että hän oli ystävänä todella vaativa, kiukutteleva, leppyvä, tukeutuva ja luotaan työntävä. Hänen vaikea lapsuutensa isovanhempien luona ei antanut kovin hyviä eväitä elämää varten.  Miesten suhteen hän oli liiankin luottavainen ja saa karvaasti pettyä kerta toisensa jälkeen. Naiset olivat tukena hänen työssään ja ymmärtäjinä hänen maailmantuskassaan:

”Onko luovan ihmisen oltava hullu? Hulluus on syvintä mahdollista kärsimystä, jossa ihminen on joutunut elämän alimpaan piiriin. Pitkä kärsimys on vain pitkää ja pimeää ikävää. Runot tulevat, jos ovat tullakseen, kuin lehti puuhun, kuin pilvi taivaalle, ei siinä puun ja taivaan kärsimystä tarvita, päinvastoin.”

Elmidarodin korjattu katto kesti vuosikausia, mutta sitten se taas romahti ja täytyi taas löytää sille korjaaja. Tänne saakka kirjassa ei edetä.

”Elmirador on lääkettä haavoihini. Täälla minä elin kuin ansaan astunut ja jalkansa irti purrut kettu. Minun on kestettävä yksin löydettävä parannus omasta lihastani ja verestäni.”

Suositukset

Vaikka olen hyvin vähän tutustunut Mannerin tuotantoon, olen seurannut esim. hänen näytelmästään Poltettu oranssi käytyä keskustelua silloin, kun sitä esitettiin Tampereella. Tämä kirja avasi minulle runoilijan elämää ja ymmärrän nyt hänen asemansa ”kansallisaarteena”. Suosittelen kirjaa kirjallisuudesta ja runoudesta kiinnostuneille lukijoille. Unohtaa ei voi Helena Sinervon upeata eläytymistä kuvattavaansa eikä kielen sujuvuuttaa, huumoria ja ironiaa.

Lähteet:  Helena Sinervo, Kirjailijan talossa

WSOY Helena Sinervo

Tammi Eeva-Liisa Manner

 

Tietoja Mairetuulikki

Olen valmistunut arkkitehdiksi 1960-luvulla ja toiminut kaavoitustehtävissä 40 vuotta. Muutimme Tampereelta maalle eläkkeelle jäämiseni jälkeen v. 2013 ja SUURI MUUTTO vei niin paljon aikaa, että blogin kirjoittamisessa on ollut pitkä tauko. Nyt on tarkoitus kirjoitella useammin. Työn ohessa olen puuhaillut monenlaista, olen lukenut paljon ja kaikenlaista, tehnyt käsitöitä ja hoitanut puutarhaa. Olen jotenkin osunut löytämään kulloiseenkin elämtilanteeseen sopivan kirjailijan teoksia, siitä voin kirjoittaa joskus enemmän. Olen pitänyt myös nettikauppaa Lumottu Lahja ja Kortti (www.lahjakas.eu), mutta lopettelen sitä parhaillaan.
Kategoria(t): 2 Kirjastoni esittelyä, Kotimainen kaunokirjallisuus, Lukemiani kirjoja lähiajoilta ja kauempaakin, Yleinen Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Kommentointi on suljettu.