Carol Shields: Sattumankauppaa

17-10-2016-175013_sattumankauppaa1

Sattumankauppaa. (Happenstance, 1980.) Suomentanut Hanna Tarkka. Otava, 2006. ISBN 951-1-19537-9.

Kirjailijan tarkempi esittely ja luettelo hänen teoksistaan on jutussani, joka koskee teosta Pikkuseikkoja. Sattumankauppaa on Carol Shieldsin kolmas romaani. Se sisältää peräti 376 sivua kertoo samoista päivistä viikon erillään olevan avioparin elämässä, sattumuksista. Niistä versoo suuria oivalluksia.

Tarinoiden alku

Brenda ja Jack Bowman ovat sopuisa ja parinkymmenen avioliittovuoden jälkeen yhä rakastunut pariskunta.

Bowmanin perheen tammikuu mullistuu, kun äiti, nelikymppinen Brenda, lähtee käsityökongressiin. Hän on sihteeriksi kouluttautunut nainen, joka kotiäinä ollessaan on aloittanut vaatimattomasti tilkkupeittojen tekemisen. Hän on muuttanut peittojaan yhä omaperäisemmiksi ja alkanut saada julkisuutta  ja menestyä.

Tilkkupeitto-aihe rinnastuu Shieldsin kirjoissaan suosimiin ihmisten aikaansaannoksiin,  kuten kivirakennelmiin, pensaslabyrintteihin, aterioihin, runoihin ja muihin julkaisuihin. Niiden kautta henkilöt pyrkivät tuomaan esiin jotakin heille hyvin tärkeätä ja saamaan elämäänsä mielekkyyttä.

Brendan mies Jack on historiantutkija, joka hämmästelee hyvää onneaan. Hänen mukanaan kertomukseen tulevat hänen vanhempansa, paras ystävänsä ja naapurustoa. Viikon aikana myös suhde lapsiin muuttuu merkityksellisesti.

Shields on jakanut kirjan kahteen osaan, joista VAIMON TARINA  käsittää 295 sivua ja jälkimmäinen eli MIEHEN TARINA on huomattavasti lyhyempi eli 81 sivua. Ero johtuu siitä, että matkalla olevalle Brendalle sattuvat tapahtumat ovat monimutkaisempia ja  laajempia kuin kotiin jäänelle Jackille.

Olen ottanut tähän aika paljon tekstinäytteitä, koska Carol Shieldsin tyyli on niin hurmaava ja kerronta niin ilmaisuvoimaista ja tarkkaa, ettei sitä pysty oikein edes kuvaamaan. Henkilöt pohtivat paljon omaa elämäänsä sen lisäksi, että kirjassa on kuvattu heille tai heidän läheisilleen tapahtuvia sattumuksia.

Vaimon tarina

Brendan elämässä perheen ja kotitöiden lisäksi tärkeää osaa näyttelevät tilkkutyöt. Hän ei ole tutustunut taidehistoriaan tai taiteen syntyyn ja ihmettelee itsekin, mistä hänen luovuutensa pulppuaa.

Kun hän ompeli peittoa, hän ei yleensä koskaan katsellut ulos ikkunasta eikä sen puoleen juuri muuallekaan. Joskus hän teki pienen luonnoksen, summittaisen sellaisen, piirsi muutaman viivan paperiarkille, mutta varsinaiset mallit tuntuivat kumpuavan jostakin muistin yksinkertaisemmasta lähteestä. Joskus niitä tuntui pulppuavan kuin ruumiin lävitse käyvänä tulvahduksena, kun hän kitki pihalla rikkaruohoja tai lapioi lunta kadunpuoleiselta pihapolulta, mutta useimmat ideat syntyivät aikaisin aamulla ennen kuin hän avasi silmänsä, kokonainen malli saattoi heijastua hänen silmäluomiensa sisäiselle valkokankaalle Hän pystyi erottamaan pienetkin yksityiskohdat, jopa yksittäiset ompeleet. Tilkut olivat kaikki siinä, värit, muodot ja suhteet valmiiksi ajateltuina ja järjestettyinä. Kun hän avasi silmänsä ja näki päivänvalon, hän odotti aina, että kuva häviäisi, mutta se säilyi koskemattomana, se oli painettu kuvitteelliselle seinälle tai sitten se tykytti hitaasti hänen takaraivossaan. Eikä hänellä ollut harmainta aavistusta, mistä ideat olivat lähtöisin. Jossakin hänessä oli ilmeisesti sisäinen varasto, ja hän mietti, missä se mahtoi olla. Hän kuvitteli värisevän sisäelimen, joka oli puoliksi sydän, puoliksi istukka. Mieleen nousi näky, malleja pinottuina siististi päällekkäin kuin posliinilautaset…

Tilkkupeittokongressissa Brenda tapaa tunnettuja tekstiilitaiteilijoita ja keskustelee heidän kanssaan ideoinnista ja eri tyylisistä töistä. Osanottajia on runsaasti ja keskutelu välillä äänekästäkin. Eräs kollega on kuuluisa, iäkäs nainen, joka tekee tarinapeittoja oman elämänsä tapahtumista. Hänen kanssaan Brendalla on antoisa keskustelu.

»On todellinen loppu, se tavallinen ja yksinkertainen. Toisin sanoen se miten kaikki todellisuudessa tapahtui. Sellaista loppua olen harrastanut kaikissa tilkkupeitoissani. Ja sitten on se loppu, jollaista ihminen toivoo ja jonka vuoksi hän pitää peukkuja pystyssä. Sekin on tavallaan totta. Ja sitten on loppu, jonka toteutumista hän pelkää kuollakseen. Ja pahin — kyllä hän me kaikki sen tiedämme — on se, miten kaikki olisi voinut olla, jos —»
»Eli se tie jota ei valinnut?»
»Laupias taivas», rouva Thomas huudahti, »juuri tuota minä tarkoitan, tuota mitä te juuri sanoitte. Te sanoitte sen niin hyvin. Tie jota ei valinnut.» »Voi ei se minun keksintöni ole. Luulen että sen on sanonut Robert Frost —»
»Tie jota ei valinnut, tämän minä painan mieleeni. Yritän muistaa sen vastaisen varalle…

Brendan tilkkupeitto saa hyvän arvostelun ja hänen itsetuntonsa kohoaa. Hän on menossa sanomalehden haastatteluun, mutta on kadottanut takkinsa jonnekin ja sieppaa yhden peitoistaan viitaksi päälleen.

Tässä ei nyt kävellä, Brenda sanoi itsekseen, tässä harpotaan eteenpäin. Olen neljäkymmentävuotias nainen, joka on tilapäisesti poissa kotoaan ja harppoo pitkin philadelphialaista katua selässään tilkkupeitto. Olen matkalla —

Kadunkulmassa oli kaksi huivipäistä naista pää painuksissa vastatuulessa, ja kumpikin nosti katseensa, kun Brenda kulki ohi. Hän väläytti hymyn heidän ylitseen ja kuuli palkinnoksi ilman halki leijuvan sanan »upea. . .»

Aah, upea Brenda Bowman harppoo eteenpäin tai pikemminkin liihottaa pitkin sinisiä happiraiteita saapikkaiden vilahdellessa viitan värikylläisten laskosten alta ja painaessa teräviä jälkiään kuohkeaan lumikerrokseen. Ms. Brenda Bowman Elm Parkista Chicagosta lipuu eteenpäin jättäen kadulle lähtemättömän värivanansa ja hulmautellen perässään vielä kirkkaampia värejä — niin minkä värejä? Voiman, tarkoituksen, varmuuden. Ja kaiken läpi käyvän aavistuksen siitä, mikä hän olisi voinut olla tai mikä hänestä vielä voisi tulla. Hänestä lankesi varjo, jota ei voinut kuin ihailla ja joka kulki hänen edellään auringonpaisteisella kadulla. Hän oli kerrankin täysin erillinen ja vapaa näyteikkunoista, julisteista, töherryksistä, palopostien ja katulyhtyjen juurelta sulaneesta lumesta. Neljäkymmentä vuotta hiipimistä, varpaillaan kulkemista, sitä että opettelee kävelemään juuri tällaista katua pitkin. Neljäkymmentä vuotta valmentautumista – tuhlausta, mutta tuhlausta jonka voisi vielä hyvittää itselleen, kunhan hän keksisi miten.

Hotellissa on samalla kertaa koolla metallurgiakongressi, ja vaikuttaa siltä, että tilkkutaiteilijat ovat joutuneet luopumaan joistakin varaamistaan tiloista tuon toisen, miesvaltaisen kongressin takia. Yhdenhengen huoneet vaihdetaan kahden hengen huoneiksi, tosin varmistuu, että niin on tapahtunut myös miehille. Tästä seuraa tietenkin myös mielenkiintoisia tapahtumia Brendankin kohdalla.

Miehen tarina

Miehen tarinassa on enemmän omaan itseen kohdistuvaa pohdintaa, mutta myös läheisten elämää kuvataan. Omaa lapsuudenperhettään ja elämäänsä kodin ulkopuolella Jack Bowman miettii mm. näin:

Hän rakasti isäänsä ja äitiään, jotka asuivat vain muutaman kilometrin päässä, ja hekin rakastivat häntä, joskin Jack myönsi, että heidän rakkautensa, kuten kaikki vanhempainrakkaus, käsitti myös synkkiä tunteita. Hänellä oli yksi hyvä ystävä, Bernie Koltz. Elämässä oli rytminsä ja omat tyydyttävät puolensa. Hän omisti talon Elm Parkissa, talon jonka nykyinen hinta oli arvioitu tähtitieteelliseksi kahdeksankymmenentuhannen dollarin summaksi ja hän oli työssä Suurten järvien instituutissa, Chicagon haaraosastossa.

Historiantutkijana hän on ihmeissään siitä,  että on onnistunut löytämään itselleen täysin sopivan työpaikan. Hän näki usein työmatkallaan kadunrakentajia ja joutui vertaamaan miesten työtä omaansa.

Täällä omassa pikku nurkkahuoneessaan, jonka sileillä seinillä riippui kehystettyjä grafiikanlehtiä, diplomeja ja Brendaa ja lapsia esittävä valokuva, hän sai täysin luvallisesti kuluttaa kokonaisia aamupäiviä alaviitteiden tarkistamiseen tai tuoreimpien aikakauskirjojen vertailemiseen ja noudattaa instituutin ensimmäistä käskyä, joka kuului: älä tuota, mutta pysy kärryillä alasi kehityksestä. Oli tämäkin yksi hemmetin suojatyöpaikka…

Jackin suhtautuminen historiaan on monimutkaista ja ristiriitaista. Hän joutuu harkitsemaan myös pitkään valmistelemansa tutkimuksen tarpeellisuutta.  Kerran viikossa Jack ja Bernie käyvät lounaalla vaatimattomassa italialaispaikassa, ovat käyneet jo 20 vuotta. Siellä he keskustelevat historiakäsityksistään. Tosin historian taju, käsitys historiasta, suhteellisen harvinainen asia ja moni, esim. Brenda,  kykeni toimimaan maailmassa ilman sitä. Jackin ja Bernien keskustelut toimivat osana historiapohdintoja:

Jack ei muutenkaan luottanut paperiin. Sanat, muste, paperi, kielellisten ilmausten rajallisuus, inhimillinen epätäydellisyys; pelkälle paperille annettu merkitys oli hänestä täysin absurdia. Historiantutkijaksi hänellä oli aina ollut omituisen heikko luottamus kirjoitettuun sanaan, eikä hän sitä paitsi ollut koskaan ollut vakuuttunut siitäkään, että historia oli sitä mitä se määritelmän mukaan sanoi olevansa, kirjoitettua menneisyyttä. Useimmiten hänestä tuntui, että historia oli sen täsmällinen vastakohta — sitä mitä ei ollut kirjoitettu ylös. Kirjoitettu teksti vain vihjaa, antaa aavistaa, hahmottelee, spekuloi. Ei avioliittolupa ollut yhtä kuin avioliiton historia; tämän esimerkin hän oli esittänyt Bernielle vajaat kaksi viikkoa sitten. Papyrusarkille laadittu tai savitauluun hakattu kirjoitettu laki ei ollut tosiasioiden selostamista, vaan ainoastaan tapa kertoa olosuhteista joita ei ollut olemassa. Kaikki oli luettava takaperin ikään kuin peilikielenä.

Jack on tullut siihen tulokseen, että historiadokumenttien todenmukaisuus saataa ollekin silmänlumetta:

Sitten oli vielä sekin ongelma, ettei tietojen tallentaja ollut välttämättä luotettava, se joka konkreettisesti kirjoitti kaiken ylös. Otetaan esimerkiksi päiväkirjat, hän oli sanonut Bernielle. Jokaista päiväkirjanpitäjää kohti oli kymmenentuhatta ihmistä, jotka eivät pitäneet päiväkirjaa. Joten kehen saattoi luottaa? Siihen ainoaan poikkeusyksilöön, joka käytteli sulkakynää pakonomaisesti, vai tuhansiin tungeksiviin iloisiin ihmisiin, jotka eivät koskaan kirjoittaneet mitään muistiin, yhteiskunnan enemmistöön?

Kirjassa kuvataan myös Jackin lapsuudenkotia ja -perhettä. Jack on jo vuosia kirjoittanut tutkielmaansa ja nyt on osoittautunut, että joku toinenkin on valinnut saman aiheen. Vanhemmat ovat kuitenkin hyvin ylpeitä tulossa olevasta kirjasta ja Jackin on hyvin vaikeata kertoa heille, että siitä ei tulekaan mitään, että hän on menettänyt uskonsa koko julkaisuun. Jackin menettämä usko ei ollut uskonnollista laatua.

Tästä tosiasiasta huolimatta Jack oli kasvanut uskomaan, että sunnuntaipäiviin liittyi erityisiä rituaaleja…

Tietyt asiat toistuivat aina; Jackin säännöllisyyden nimeen vannova äiti piti siitä huolen. Vielä seitsemänkymmentävuotiaanakin hän muuttui heti rauhattomaksi, jos päivittäiset rutiinit keskeytettiin tai niitä häirittiin. Hänen reaktionsa Pearl Harborin hyökkäykseen silloin kauan sitten oli muuttunut perheessä legendaksi — »Mutta nythän on sunnuntai», hän oli vastustanut.

Sunnuntaisin hän nousi seitsemältä, joi kupillisen pikakahvia ja ryhtyi siivoamaan asuntoa. Keskiviikko oli hänen varsinainen siivouspäivänsä, mutta sunnuntaina hän »kohenteli» paikkoja aloitti puistelemalla eteisen maton, siirtyi sitten olohuoneeseen, pieneen harvoin käytettyyn ruokasaliin, jossa oli ympyrän muotoon sijoitettu tumma lakattu kalusto, ja keittiöön. Sen jälkeen hän ryhtyi siivoamaan kolmea makuuhuonetta…

Brendan ollessa kongressissaan Jackin elämässä tapahtuu monelaisia asioita. Hän käy tyttärensä pyynnöstä ostamassa käsityötuntia varten hamekankaan, hänen poikansa on tietoisesti viikon syömättä, Bernie seisoo ovella matkalaukun kanssa, lumimyrsky yllättää kaupungin ja sen takia Jack poikkeuksellisesti kävelee työmatkansa 20 km, naapurissa on ongelmia jne. Tuntuu, että hänen viikkonsa on vielä vauhdikkaampi kuin Brendan omalla tahollaan.

Jos haluatte lukea hyvää kirjallisuutta, lukekaa Carol Shieldsiä

Kirja on todella mielenkiintoinen. Toisaalta hauska, toisaalta vakavasti otettava kaikkine taidetta ja historiaa, lasten kasvamista, ystävyyttä ja avioliittoa koskevine pohdintoineen. Vaikka kirja on kovin paksu ja hankala lukea esim. iltalukemisena, se vie mukanaan maailmaan, joka on sekä tuttu että tuntematon.

Pidin tästä teoksesta erityisen paljon.

 

 

Tietoja Mairetuulikki

Olen valmistunut arkkitehdiksi 1960-luvulla ja toiminut kaavoitustehtävissä 40 vuotta. Muutimme Tampereelta maalle eläkkeelle jäämiseni jälkeen v. 2013 ja SUURI MUUTTO vei niin paljon aikaa, että blogin kirjoittamisessa on ollut pitkä tauko. Nyt on tarkoitus kirjoitella useammin.

Työn ohessa olen puuhaillut monenlaista, olen lukenut paljon ja kaikenlaista, tehnyt käsitöitä ja hoitanut puutarhaa. Olen jotenkin osunut löytämään kulloiseenkin elämtilanteeseen sopivan kirjailijan teoksia, siitä voin kirjoittaa joskus enemmän.

Olen pitänyt myös nettikauppaa Lumottu Lahja ja Kortti (www.lahjakas.eu), mutta lopettelen sitä parhaillaan.

Kategoria(t): Käännetty kaunokirjallisuus, Kotikuntani kirjastosta, Lukemiani kirjoja lähiajoilta ja kauempaakin, Suosikit, Yleinen Avainsana(t): , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Kommentointi on suljettu.