Carol Shields: Kaiken keskellä Mary Swann

24-10-2016-193814_mary-swann

 

Kaiken keskellä Mary Swann. (Swann, 1987) Suomentanut Hanna Tarkka. Otava, 2010. ISBN 978-951-1-25241-2.

Kirjassa pohditaan kuvitteellista runoilija Mary Swannia, joka on kaikille arvoitus. Tämä syrjäseudulla, alkeellisissa oloissa asunut maatalon emäntä on kirjoittanut moniselitteisiä runoja, joita alan asiantuntijat yrittävät kukin tahollaan tulkita. Häntä on hyvin harva tavannut ja vielä harvempi keskustellut hänen kanssaan runoudesta. Kaiken lisäksi hän on kirjassa kuvattujen tapahtumien aikana jo kuollut. Mary Swannin tytär on toki elossa, mutta pitkän ajan jälkeen tytärkään ei osaa kuvata äitiään.

Kirjan tapahtumia ja henkilöitä yhdistää Mary Swann-symposiumi, jonne hänen runouttaan tutkiva Sarah Maloney, elämäkertaa kirjoittava Morton Jimroy, päätoimittaja ja kustantaja Frederic Cruzzi ja Swannin kotipaikan kirjastonhoitaja Rose Hindmarch on kaikki kutsuttu. Kertomukseen liittyy myös  Sarah Maloneyn miesystävä.

Jokainen yrittää ratkaista Mary Swannin arvoitusta eri tavalla ja kullakin on hallussaan joku runoilijaan liittyvä esine tai muisto, jota ei muilla, ainakaan aluksi ole. Monet myös menettävät ne salaperäisellä tavalla.

Koko kirja on parodia siitä, miten tuntematoman runoilijan runot ja persoona alkavat saada käsittämättömän suuria merkityksiä.

Näytteenä kirjassa on mm: Mary Swannin runo:

Minuuttien salatut kyyneleet,

päivien itku esiliinan poimuissa.

Poru nielty ja vuodet menneet,

vaikenemisen mitta ikuisuuksissa.

Sarah Maloney on tullut tutustumaan Mary Swannin elinympäristöön Rose Hindmarchin ja parin paikallisen asukkaan kanssa.

Mutta kun seisoin siinä etukuistilla ja katselin, kun tuuli pyyhki yli nurmettuneen pihan, tunsin tunkeilijan arkaa syyllisyyttä. Jostain syystä tuntui suorastaan järkyttävältä, että tuollaisessa tyhjiössä oli voinut syntyä taidetta. Ja mitä oikeutta minulla oli kaivella esiin kätkettyä häpeää, näkymätöntä kamppailua? Olin sitä paitsi nähnyt tarpeeksi; tosin myöhemmin minua harmitti, kun kuulin runoista, jotka Willard Lang oli löytänyt korkkimaton alta.

Kukaan ei voinut ymmärtää, miksi Mary Swann ei jättänyt miestään. Miehellä ei ollut yhtä ainutta ystävää. Kaikki karttelivat häntä. Tytär, fiksu tyttö, menestyi kuitenkin koulussa, ilmeisesti äidin ansiosta, ja sai stipendin. Hän pääsi pois, Mary ei. Paikkakunnalla puhuttiin, että Angus Swann pieksi vaimonsa säännöllisesti. Kerran Mary ilmestyi kaupunkiin silmä mustana ja käsi paketissa. Kerrottiin sellaistakin, että mies olisi polttanut vaimon runoja puuhellan uunissa ja että sen jälkeen Mary rupesi piilottelemaan niitä keittiön korkkimaton alle. Mies oli varsinainen ryökäle,hirviö.

Morton Jimroy on lähtenyt Kaliforniaan, josta vuokraa talon tarkoituksenaan kirjoittaa Mary Swannista ja tavata tämän tytär, koska elämäkerran kirjoittaminen runoilijasta on osoittautunut todella vaikeaksi. Tietoja on aivan liian vähän. Jimroy tuntee, että ainakin toistaiseksi Mary Swann on pannut hänet matalaksi. Tyttären, Frances Mooren, tapaaminen ei tuo paljon lisää tietoa, mutta jotain sentään. Tytär näyttää Jimroylle äitinsä täytekynän.

Tämä lähetettiin hänen kuolemansa jälkeen. Kiinteistönvälittäjä arveli, että minä haluaisin sen, en tiedä miksi. Se oli joka tapauksessa melkoinen tapaus, kun muori sai tämän kynän. Tai siis siellä meillä päin oli erikoista, jos joku omisti tällaisen kynän. Se oli lahja, syntymäpäivälahja, jonka hän sai kai heti sodan jälkeen. Siihen maailmanaikaan ajateltiin, että täytekynä kestää koko elämän, kuten varmaan hyvin tiedätte, ja hän säilytti sitä tässä rasiassa aina kun ei käyttänyt sitä.”

“Saiko hän sen — ?“ Hän sai tukittua suunsa ajoissa. Elämäkerran kirjoittajan häpeämätöntä, silkinhienoa ahneutta. “Hän kirjoitti aina runonsa ensin lyijykynällä ja sitten kopioi ne mustekynällä. Lopuksi hän poltti lyijykynäversiot puuhellan pesässä.”

“Mikä menetys!” Jimroy oli jo kuullut tarinan runojen polttamisesta, mutta ei voinut olla sopertamatta: “Ne olisivat voineet kiinnostaa kovastikin tämän päivän tutkijoita – ”

Se mitä Jimroy teki seuraavaksi, vain yksinkertaisesti tapahtui. Kynä oli hänen kädessään ja sitten hänen uuden farkkutakkinsa sisätaskussa… Jimroy tiesi ottaneensa kamalan riskin.

Rose Hindmarch oli Nadeaun pikkukaupungin vaatimaton kirjastonhoitaja, jolta Swann kävi säännöllisesti lainaamassa pari kirjaa. Niinpä Rose alkaa kiinnostaa tutkijoita ja he käyvät haastattelemassa häntä vuorotellen. Jimroyn vierailun aikana Mary Swannia esittävä valokuva katoaa kaupungin museosta ja Rose on varma, että tämä on livauttanut kuvan takkinsa alle, kun hän katsoi muualle.

Valokuvia oli kaksi: toinen oli aika epäselvä, ja Mary seisoi siinä auringonpaisteessa, toisessa, terävämmässä kuvassa näkyivät hänen hymyttömät, hohdottomat kasvonsa, suuriksi levähtäneet silmänsä ja suunsa, jonka ilme oli umpimielinen, ja tämä oli se kuva, joka katosi. Museossa ei käynyt muita sinä päivänä, ei ketään muuta.

Rosen ensimmäinen ajatus oli kirjoittaa Jimroylle ja syyttää häntä suoraan. “Hyvä herra Jimroy, ikävä kyllä minun täytyy pyytää teitä palauttamaan…”

Mutta ajatus sammui lähes alkuunsa. Kului viikkoja. Kului kuukausia. Jos hän enää ylipäätään ajattelee valokuvaa,hän ajattelee, että se on täsmälleen oikean ihmisen käsissä.(Aivan niin kuin sekin on oikein, että Mary Swannin muistilkirja on tohtori Maloneylla, Sarahilla.) Tämän tietäen häntuntee hiljaista helpotusta. Hyvitys on tapahtunut, määrittelemätön vääryys oikaistu, ja mitä taas tulee Jimroyhin, tämä tuntuu päivä päivältä ihastuttavammalta. Miehen osoittama ystävyys ja luottamus ovat juuri sitä voitelua, jota hän on kaivannut, ja ilta hotelli Elginin ravintolassa loistaa hänen mielessään kuin lasimaalauslintu, jollaisia ihmiset ripustavat ikkunothinsa, he kaksi yhdessä, siveinä, iloisina, ja pöydällä heidän välissäänMary Swannin runoteos …

Frederich Cruzzi edustaa älymystöä lämpimällä tavalla. Hän on paikallisen sanomalehden päätoimittaja ja hänellä on pieni kustantamo, jota hän on hoitanut vaimonsa kanssa. Yllättäen Mary Swann on tullut tuomaan hänelle paperipussillisen runojaan, jotka oli kirjoitettu pienille lappusille. Runojen lukemiseen meni puolitoista tuntia, jonka jälkeen Cruzzi panee runot takaisin paperipussiin. Myöhemmin hän ei löydäkään runoja ja kyselee niitä vaimoltaan, joka oli kalassa vieraan käynnin aikana. Vaimo oli vienyt pussin keittiöön ja käyttänyt sitä kalojen perkauksessa.

Hän löysi pussin apposen avonaisena keittiön pöydältä. Sen sisällä olivat tähteeksi jääneet kalanruodot, näljäiset sisälmykset, kalannahan märkinä välkähtelevät suomut,irti nirhatut kalanpäät, kalanpyrstöt, kaikki ruokahalua kiihottaneen aterian eloperäinen jäte, se mikä tunti sitten oli hämmästyttänyt tuoreudellaan ja oli nyt mätänevää massaa.

Perkeiden alla, niljaisen painavan nesteen alla, olivat Mary Swannin runojen vettyneet jäännökset. “Voi helvetin, helvetin helvetti’ Hän manaili nostellessaan pussista haisevaa mönjää ja heitellessään sitä kourakaupalla lattialle. Ruotoja sinkoili sinne tänne. Lattialaatoilla lojui kimmeltäviä kalansilmiä. Hän yritti niellä itkunsa.

Yhdessä Cruzzi ja hänen vaimonsa ponnistelivat pitkään pyrkiessään pelastamaan runot. Yli puolet oli säästynyt vakavilta vaurioilta, mutta monissa muste oli kosteudesta levinnyt ja teki lukemisen vaikeaksi. Näissä runoissa oli pakko tehdä tulkintaa. Niissä oli käytetty kodin arkisanastoa ja vihdoin viimein urakka oli valmis.

Koko tapahtuma on kirjan sympaattisin osa ja Cruzzin ja Swannin tapaamisen perusteella  jää lukijallekin jonkinlainen käsitys runoilijasta.

Kun runot oli saatu kirjoitettua puhtaaksi, oli Mary Swann jo kuollut. Hänen miehensä ampui häntä kuolettavasti luultavasti pian hänen kotiinpaluunsa jälkeen. Runokokoelma julkaistiin ja siitä tuli tutkijoiden mielenkiinnon kohde.

Mary Swann-symposiumi kuvataan kirjassa elokuvakäsikirjoituksena. Koko teoksen tarkoitus on ilmeisesti kritisoida kirjallisuuden tutkimusta ja sen viehtymystä outoihin kohtaloihin ja selittämättömiin teksteihin. Symposiumissa selviää myös kadonneiden ”pyhäinjäännösten” kohtalo.

Oma lukukokemus

Tätä kirjaa lukiessani oli hieman ihmeissäni, koska en ollut lukenut siitä arvosteluja enkä osannut ottaa sitä parodiana. Tuota taustaa vastaan kirjaa voi lukea nautiskellen, mutta minun oli vaikea ymmärtää sen tarkoitusta ja merkitystä. Kieli on edelleenkin taitavaa ja eloisaa. Eri henkilöiden elämää ja luonteenpiirteitä on  kuvattu hienosti , mutta kun luin teosta muiden Shieldsin kirjojen jälkeen, se oli kuitenkin jonkinlainen pettymys. Ehkä siitä olisi tiivistettynä tullut nasevampi.

Aika ei kuitenkaan mennyt hukkaan tämänkään kirjan parissa, joten voin suositella kirjaa luettavaksi jonkinlaisena veijariromaanina.

 

Tietoja Mairetuulikki

Olen valmistunut arkkitehdiksi 1960-luvulla ja toiminut kaavoitustehtävissä 40 vuotta. Muutimme Tampereelta maalle eläkkeelle jäämiseni jälkeen v. 2013 ja SUURI MUUTTO vei niin paljon aikaa, että blogin kirjoittamisessa on ollut pitkä tauko. Nyt on tarkoitus kirjoitella useammin.

Työn ohessa olen puuhaillut monenlaista, olen lukenut paljon ja kaikenlaista, tehnyt käsitöitä ja hoitanut puutarhaa. Olen jotenkin osunut löytämään kulloiseenkin elämtilanteeseen sopivan kirjailijan teoksia, siitä voin kirjoittaa joskus enemmän.

Olen pitänyt myös nettikauppaa Lumottu Lahja ja Kortti (www.lahjakas.eu), mutta lopettelen sitä parhaillaan.

Kategoria(t): Käännetty kaunokirjallisuus, Kotikuntani kirjastosta, Lukemiani kirjoja lähiajoilta ja kauempaakin, Yleinen Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Kommentointi on suljettu.