Carol Shields: Tavallisia ihmeitä

26-12-2016-104313_tavallisia-ihmeita

Carol Shields: Tavallisia ihmeitä. Suom. Hanna Tarkka.  Novellikokoelma. Otava 2008. 658 s.

Carol Shieldsin kirja Tavallisia ihmeitä on niitä kirjoja, joiden toivoisi osuvan mahdollisimman monen elämän eri ilmiöistä kiinnostuneen luettavaksi. Kirjailija käsittelee lempeän sarkastisesti, huumorilla, terävästi ja toisaalta hyvin ymmärtävästi sekä arkisia tapahtumia että hyvinkin pitkälle meneviä fantasioita ihmiselämästä.

Novellit ovat ilmestyneet vuosien varrella ja ne on koottu kokoelmaksi, joka on rehevä läpileikkaus kirjailijan mietteistä vuosien varrella. Tyyli on Shieldsille tyypillisesti kuvailevaa, mutta realistista ja miellyttävää luettavaa.

Kirjan takaliepeessä on onnistunut kuvaus novelleista:

”Tänä vuonna on tapahtunut paljon ihmeellistä, mistä ei ole kerrottu. Puolisonsa varjossa elänyt nainen ryhtyy leskeksi jäätyään esittelemään keittiötarvikkeita tavaratalossa.

Tuottelias kirjailija ajautuu kirjailijankramppiin vaimon lomamatkalla lausuman huomautuksen johdosta.

Pariskunta päättää luopua peileistä, noista kompasseista, joiden avulla paikallistamme itsemme, ja löytää jotain muuta tilalle.

Eräs nainen selvittelee perhesalaisuuksia, toinen tekee uudenvuodenlupauksen lakata elämästä muiden elämää heidän puolestaan.

Mestarillisesti Carol Shields piirtää elämäntarinoita, joissa suuret totuudet kätkeytyvät kaikkein tavallisimpiin asioihin. Yhä uudelleen hän johdattaa lukijan näkemään enemmän ja tarkemmin — huomaamaan arjen ihmeet ja absurdit yksityiskohdat.”

Olen tähän mennessä lukenut koko Shieldsin suomeksi ilmestyneen tuotannon eikä tämä kokoelma jää mitenkään romaanien varjoon. Suosittelen lämpimästi!

Seuraavassa joitakin poimintoja novelleista. Niitä on yhteensä 55 ja lisäksi yksi on kahden kirjailijan yhteistyö, joten tästä voi saada vain aavistuksen novellien annista lukijalleen.

Takan ruokaa

Novelli kertoo pariskunnasta, joka rakastaa takkatulta ja siitä mitä kaikkea takassa voi polttaa, jos ei satu olemaan halkoja kotona: Puutarhasta poistettujen syreenien oksia ja juuria, puretun vajan puutavaraa ja muuta jätepuuta, vanhan keilahallin keilat, männynkäpyjä ym., mikä kaikki ei enää nykyään ole erityisen suositeltavaa. Mutta novellissa se toimii mainiosti.

”Useimmat niistä ystävistämme, joilla on takka, pitävät siinä tulta ehkä vain kolme tai neljä kertaa vuodessa. Polttopuu on kallista, he sanovat, mutta myöntävät samaan hengenvetoon, että todellisuudessa kysymys on sotkusta ja siitä vaivasta, mitä tuhkan kerääminen aiheuttaa. Minä teen sen aina ensimmäiseksi aamulla, tarvitaan vain yksi harjan sipaisu, rikkalapio ja metallinen sanko tuhkaa varten. Pystyn siivoaman takan tasan kolmessa minuutissa. Olen ottanut aikaa. Tuhkan säästän, koska sen voi käyttää keväällä puutarhassa. Minä rakastan takkatulta. Olen siitä suorastaan riippuvainen, me molemmat olemme, mutta etenkin minä. Panen lapset illalla nukkumaan, ja kun tulen alakertaan, Dennis on sytyttänyt takkaan kunnon roihun. Totuimme takkaan Englannissa, kun hän valmisteli lopputyötään (genetiikasta, sioista). Meillä oli siellä vuokralla pieni talo, kaksi huonetta ylhäällä, kaksi alhaalla. Tv:tä ei ollut, eikä varaa lapsenvahtiin, mutta meillä oli oikea takka. Englannissa se ei tietenkään ollut mitään ylellisyyttä, koska siellä sillä oikeastaan lämmitettiin koko talo.”

”Asuimme Englannissa vain puolitoista vuotta, mutta aika tuntui paljon pitemmältä, kun sai istua takkatulen ääressä, kuunnella hiljaiselle säädettyä radiota ja lukea kirjaston kirjoja. Emme olleet osanneet odottaa mitään sellaista, se kaikki oli tullut meille yllätyksenä.”

Ikkunat

Kaksi taiteilijaa yrittää selvitä eteenpäin, vaikka valtio on säätänyt ikkunaveron, joka oletettavasti tulisi haittaamaan hyvin paljon heidän elämäänsä, päivänvalo  kun on taitelijalle elintärkeä. He miettivät, mitkä ikkunat voitaisiin peittää ilman, että siitä olisi suurta haitaa. Suuri maisemaikkuna, makuuhuoneen ikkuna jne. He hakevat valtiolta ammatin harjoittamiseen perustuvaa verovähennystä, jota ei tietenkään hyväksytty… Uusien verojen takia talo oli kuitenkin pimeänä koko päivän. Ateljeen ikkunan he kuitenkin jättivät peittämättä niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista (se naulattiin umpeen vasta, kun heistä alkoi tuntua, että he eivät olleet täyttäneet kansalaisvelvollisuuttaan).

Vero perustui siihen, että monet vaurauden merkit on helppo peittää, jättää pieniä ansioita ilmoittamatta tai kätkeä rikkaudet tallelokeroihin. Asunnon ikkunoiden määrä ja koko oli kuitenkin helppo nähdä varakkuuden merkkinä ja niinpä valtio olikin päättänyt populistisesta verosta, joka perustui ikkunaneliöiden määrään. Tämä aiheuttaa taiteilijoille suuria vaikeuksia, kunnes he, sopimatta asiasta sen enempää keskenään, alkavat maalata eri vuoroissa ikkunan kuvaa vanereilla peitettyyn ateljeeikkunaan.

”Kesti vielä reilun viikon ennen kuin työ oli valmis. Olimme sen valistuessa sattumalta kumpikin paikalla, seisoimme rinta rinnan tuollaisena hellänä hetkenä, molemmilla sivellin kädessä. Toinen ojensi kätensä viimeiseen siveltimenvetoon, mutta emme kyenneet enää jälkeenpäin muistamaan kumpi se oli. Hetki oli kaunis, mutta jotenkin utuinen. Muistamme äkillisen valaistuksen hetken, ikään kuin olisimme katselleet ilmiötä yhdellä ja samalla silmäparilla, kun ”ikkunamme” murtautui aineen kahleista ja valo pääsi virtaamaan suoraan sen läpi.

Ei tietenkään oikea valo vaan valon idea – joka on äärettömän paljon kiehtovampi kuin itse valo. Illuusio, sattuma ja säntillinen pikkutarkkuus, niillä kaikilla oli osansa, kun loimme ikkunan, josta tulikin enemmän kuin ikkuna, parempi kuin ikkuna, ikkuna joka jäi mielen laskoksiin esimerkkinä kaikesta siitä, mikä on ihanaa ja haluamisen arvoista eteen aukenevassa luokseen viittoilevassa aistien maailmassa.”

Päivän keitto

Carol Shields puhuu kirjoissaan paljon ruoanlaitosta ja syömisestä. Tätä aihepiiriä käsittelee päivän keitto, jossa keiton lisäksi kuvataan päähenkilön koko tähänastinen elämäntarina: Kymmenen vuotta sitten arkielämän ilot olivat vain joidenkin harvojen saavutettavissa. Muutkin ihmiset, kuten Heather Hotchkiss halusivat lisää.

”Lisää kaikkea, lisää vaaroja, lisää jännittävän intiimejä hetkiä, lisää tuskaa, erotiikan huippuja, itsetuhoisuutta, holtittomia haluja, vaihtoehtoisia tajunnantiloja, aistien täyttymystä, anteeksiantoa, heittäytymisiä, raukeita antautumisia, henkeäsalpaavaa hurmiota, parantumatonta surua, aikaa ekstaasin harjoittamiseen, enemmän ilmaa, parempaa säätä, kosketeltavia pintoja, vahinkoja, välähdyksiä paratiisista.”

Keiton tekemistä kuvataan jälleen tarkkaan. Yhtä tarkkaan kuvataan novellissa myös maailman ja elämäntapojen muuttuminen jopa niinkin lyhyen ajan kuin kymmenen vuoden kuluessa.

”Hänellä oli oikeassa kädessään puukauha. Sen monissa tiskeissä lähes sileäksi kulunut varsi saa aikaan ylimääräisiä nautinnonväristyksiä, niin kuin myös kattilasta nouseva höyry ja ilmassa leijuvat sipulin-, porkkanan valkosipulin ja kaalintuoksut Hän sekoittelee aineksia ja nuuhkii tuoksuja niin kuin kuka tahansa tavallinen, käytännöllinen nainen, jollainen hän tuntee olevansa Peruna- ja sellerikuutiot lisätään keittoon vasta viimeiseksi puoleksi tunniksi, jotta niiden herkempi koostumus ja maku säilyvät.

Tämän hän oppi äidiltään, joka oppi sen ilmeisesti omalta äidiltään ja niin edelleen loputtoman kauas taaksepäin. Keiton tekemisen salaperäinen taito on ikivanha. On palattava ajassa taaksepäin vähintään tuhat vuotta ellei enemmänkin, että keiton tekemisen salat ja logiikka paljastuvat, kun taas riittää että siirtyy taaksepäin vain kymmenen tai kaksitoista vuotta, että Heather Hotchkissin elämästä paljastuu se tietty vaihe, jonka hän niin tarkoituksenmukaisesti niin tiedostamatta liuottaa höyryäviin ja terveellisiin vihanneskeittoihinsa.”

Sanat

Ilmaston lämpenemisestä puhutaan paljon ja tästä aiheesta Shields on kirjoittanut tämän omaperäisen novellinsa.

Roomassa järjestettiin kansainvälinen ilmastokokous, jossa käsiteltiin eri ratkaisukeinoista. Kokoukseen osallistuivat myös Ian ja Isobel, kumpikin maansa edustajina. He rakastuvat toisiinsa ja menevät naimisiin. Kymmenen vuoden kuluttua järjestettiin uusi kokous, kun oltiin jo tilanteessa, josta käytettiin sanaa kriisi. Todistettiin, että puhutun kielen ylenpalttisen runsas käyttö oli saanut aikaan maankuoren lämpenemisen! Ian oli erittäin vahvasti tätä mieltä ja hän päätti saamansa puheenvuoron lupaamalla, että hän vaikenee lopullisesti pelastaakseen planeetan tuholta.

Ianilla oli opetuslapsia, jotka ilmestyivät heidän ovelleen hiljaisina, heillä oli ilmeettömät kasvot ja käsivarressaan kultainen nauha. Heidän ilmestymisensä arsyttää suuresti Isobeliä ja hän puhuu ja huutaa entistä enemmän. Kuten monissa novelleissa, tässäkään ei kerrota, kuinka suuren suosion äänettömyys sai ja mitkä olivat sen seuraukset maailmanlaajuisesti. Ianin luopuminen äänettömyydestä sen sijaan kuvataan.

Ianin lupaus aiheuttaa kriisin myös perheessä. Vaimo ja lapset eivät hyväksy puhumatonta miestä ja ennen pitkää ollaan tilanteessa, jossa vaimo joutuu lähtemään kotoa keskellä yötä päästäkseen puhumaan. Ian oli jo unohtanut sanan vaimo ja myös sanan uskollisuus. Siitä huolimatta hän lähtee seuraamaan vaimoaan:

”Seuraavana yönä hän teki uuden yrityksen ja ehti nähdä, miten vaimo puikahti aidattuun, vanhaan, ränsistyneeseen rakennukseen, jollaisessa hän muisti lasten ennen oppineen lukemaan ja kirjoittamaan. Ihmeekseen hän tunsi hetkellistä sääliä, olipa ikävä paikka salaiselle kohtaukselle. Hän odotti tovin ennen kuin meni sisälle rakennukseen ja nousi ylös polttavan kuumia portaita, jotka näyttivät olevan romahtamaisillaan. Hän tuli hämärään käytävään, jossa leijui paksua savua ja eteni kohti huonetta käytävän perällä.

Hän kuuli oven läpi ryöpsähteleviä ääniä. Huoneessa oli kymmenkunta ihmistä, ja kaikki olivat äänessä. Puheen aiheena kuului olevan runous. Joku – äänestä päätellen nainen – piti esitelmää. Naisen puhe keskeytettiin tuon tuosta, huoneessa keskusteltiin ja naurettiin. Ian kuuli myös vaimonsa äänen, sen entisen kultareunaisen kontra-alton, esittävän kysymyksen, ja tuo ääni sai hänet haukkomaan henkeä niin äkkiseltään, että hänen kurkkuunsa nousi jotakin kovaa, kuin hiilimurskan tai hiekan murunen.”

Järkyttynyt Ian opettelee uudelleen puhumisen. Hän on unohtanut niin paljon sanoja, hän aloittaa sanasta Isobel.

Tänään on se päivä

Hyvin mielenkiintonen on novelli, joka kuvaa suomalaisittain ”talkoopäivää” jossakin nimeltä mainitsemattomassa paikassa. Sen pohjana saattaa olla jokin vanha kertomus, vaikka en ainakaan ole vastaavaan törmännyt aiemmin. Tapahtuma on kuvattu hyvin kauniisti ja herkästi.

”Tänään on se päivä, jolloin kylämme naiset suuntaavat tien varsille istuttamaan rakkulaliljan sipuleita. He lähtevät liikkeelle syömättä aamiaista, juomatta edes kahvia, ja kokoontuvat paikalle jossa oli ennen vanha kaivo, mutta joka on nyt päällystetty ja muutettu leikkipuistoksi ja koripallokentäksi.Tähän aikaan vuorokaudesta ilma on vielä kirkas. Sen raikkauden tuntee, kun hengittää sisään. Ja kostean maan tuoksun voi senkin haistaa talloutuneiden rikkakasvien ja kokkareisen saven alta, nuo innokkaina odottavat mustat, välkähtelevät mineraalit ja näkymättömiin kätkeytyneen humuksen. Syyskuisen aamun. Tuhat timanttista kastepisaraa.

Naisilla on tavalliset pienehköt lapiot tai istutuslapiot. He juttelevat hiljaa keskenään, mutta kuiskien, niin ettei sanoista saa selvää; kuuluu vain ääni, joka muistuttaa kylmän veden lorinaa, kuin vesi olisi jäänyt juoksemaan hanasta isoon, raskaaseen ammeeseen.

Ennen rakkulaliljoja kasvoi viljalti luonnonvaraisina. Toukokuun puolivälissä seudun kahden suuren järven rantoja läikittivät valkoiset kukat, ja myös metsään päin kohoavat rinteet hehkuivat valkoisina. Näky on ollut taatusti kaunis ja vaikuttava, vaikka ei yksittäinen kukka niin ihmeellinen olekaan. Se putkahtaa maasta matalana kuin krookus, ja sen teriön kehto on joko kainon valkoinen tai hennon purppurainen. Pienet, teräväkärkiset, vaaleat lehdet ovat nekin kovin vaatimattomat. Yksin tai kaksin rakkulalilja on jotakuinkin näkymätön. Sen päälle on helppo astua, jos kukaan ei varoita, ja sen voi murskata alleen huomaamatta. Vasta miljoonat pikkuruiset rakkulaliljankukat tekevä vaikutuksen Ja kylän vanhimpien kertoman mukaan niitä oli ennen vanhaan todella miljoonittain.”

Novellit ovat hyvin erilaisia ja käsittelevät sekä arkisia että jopa omalaatuisia aiheita. Kirjailija on löytänyt niistä uusia piirteitä ja on osannut kertoa tarinat niin viehättävästi, että niitä lukee todella mielellään. Ne antavat aihetta monenlaiseen pohdiskeluun ja sehän on hyvän kirjallisuuden parasta antia.

 

 

 

 

Tietoja Mairetuulikki

Olen valmistunut arkkitehdiksi 1960-luvulla ja toiminut kaavoitustehtävissä 40 vuotta. Muutimme Tampereelta maalle eläkkeelle jäämiseni jälkeen v. 2013 ja SUURI MUUTTO vei niin paljon aikaa, että blogin kirjoittamisessa on ollut pitkä tauko. Nyt on tarkoitus kirjoitella useammin.

Työn ohessa olen puuhaillut monenlaista, olen lukenut paljon ja kaikenlaista, tehnyt käsitöitä ja hoitanut puutarhaa. Olen jotenkin osunut löytämään kulloiseenkin elämtilanteeseen sopivan kirjailijan teoksia, siitä voin kirjoittaa joskus enemmän.

Olen pitänyt myös nettikauppaa Lumottu Lahja ja Kortti (www.lahjakas.eu), mutta lopettelen sitä parhaillaan.

Kategoria(t): Käännetty kaunokirjallisuus, Kotikuntani kirjastosta, Lukemiani kirjoja lähiajoilta ja kauempaakin Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Kommentointi on suljettu.